— Kaupungintaloon.
— Älä mene sinne! Se on turmiosi: Hanriot on vangittu… Piirihallitukset eivät toimi, Piques-piiri, Ropespierren oma piiri, on aivan rauhallinen. Minä tiedän sen: isäni kuuluu siihen. Jos menet kaupungintaloon, syökset itsesi turhan päiten perikatoon.
— Tahdotko siis, että olisin pelkuri?
— Päinvastoin on uljasta olla uskollinen konventille ja totella lakia.
— Laki on kuollut, silloin kun rikolliset voittavat.
— Évariste, kuule mitä oma Élodiesi sanoo: kuuntele sisaresi neuvoa; tule istumaan hänen viereensä, että hän saa tyynnyttää myrskyävän sielusi.
Évariste katsoi häneen: ei milloinkaan vielä Élodie ollut näyttänyt hänestä niin kiehtovalta; ei milloinkaan vielä tämä ääni ollut kaikunut hänen korvissaan niin suloisena ja vakuuttavana!
— Pari askelta minun kanssani vain, pari askelta, ystäväni!
Hän veti Évaristen mukanaan kumotun kuvapatsaan jalustan juurelle. Sen ympärillä oli penkkejä, joilla istui miehiä ja naisia. Muuan rihkamankaupustelijatar tarjoili pitsejä; limonadin kauppias kulki ympäri säiliö selässään kulkustaan helistellen; muutamat pikkutytöt leikkivät seppelleikkiä. Rannalla istui onkijoita, liikkumattomina, vapa kädessään. Ilmassa oli ukkosta, taivas oli pilvessä. Gamelin nojautui kaidepuuta vasten ja pysähtyi tuijottamaan saarta, joka oli terävä kuin laivan kokka, kuunnellen tuulen huokausta puiden latvoissa ja tuntien sydämessään ääretöntä kaipuuta rauhaan ja yksinäisyyteen.
Ja aivan kuin hänen oman ajatuksensa suloinen kaiku kuiskasi Élodien ääni: