Gamelin suuntaa epätoivoisen katseensa pimeälle torille. Hän näkee lyhtyjen valossa puukynttilöiden lyövän toisiaan vastaan sekatavarakauppiaan suojakaton yllä kolahdellen niinkuin keilapallot; katulyhdyt huojuvat ja lekottavat: myrskytuuli on virinnyt. Hetkistä myöhemmin lankeaa ankara ukkossade: tori tyhjenee kokonaan; nekin, joita ei tuo hirvittävä julistus ollut karkottanut, hajautuvat nyt muutaman vesipisaran vuoksi. Hanriot'n kanuunat ovat vailla puolustajia. Ja kun samassa salamain välkkeessä konventin sotajoukkojen nähdään vyöryvän esiin yht'aikaa pitkin Rue Antoinea ja rantakatua, niin ovat raatihuoneen sisäänkäytävät jo ilman yhtään vartijaa.
Vihdoinkin on Maximilien päättänyt konventin julistuksen johdosta vedota Piques-piirin apuun.
Yleisneuvosto tuottaa itselleen miekkoja, pistooleja, kiväärejä. Mutta aseiden kalske, askelten töminä ja särkyvien ruutujen helinä täyttää samassa talon. Konventin sotajoukot hyökkäävät niinkuin lumivyöry istuntosalin läpi ja vyöryvät neuvossaliin. Kuuluu laukaus: Gamelin näkee Robespierren kaatuvan musertunein leukapielin. Itse hän tempaa kääntöveitsensä, tuon saman kuuden soun veitsen, jolla hän eräänä suurena nälkäpäivänä oli leikannut leipää köyhälle äidille ja jota Élodie eräänä kauniina kesäiltana oli pidellyt helmassaan Orangis'n majatalossa panttileikkiä leikittäessä; hän avaa sen, työntää sen sydämeensä: terä iskee kylkiluuhun, veitsi taipuu käänteestään, ja hän haavoittaa itseään kahteen sormeen. Gamelin vaipuu verissään maahan. Hän makaa liikkumattomana, jäätävä kylmän tunne koko ruumiissaan; ja kauheassa taistelun melskeessä jalkoihin survoutuneena hän kuulee selvästi nuoren rakuuna Henryn äänen huutavan:
— Tyrannia ei ole enää; hänen henkivartiostonsa on lyöty! Vallankumous on jälleen jatkava majesteetillista ja hirvittävää valtauraansa!
Gamelin pyörtyi.
Kello seitsemän aamulla hänet sitoi konventin lähettämä lääkäri. Konventti piti erittäin hyvää huolta Robespierren rikostovereista: se ei tahtonut, että yksikään heistä säästyisi giljotiinista. Taidemaalari, entinen valamies ja kommuunin yleisneuvoston entinen jäsen kuljetettiin paareilla La Conciergerie'hin.
XXVIII.
Thermidorm kymmenentenä, kun Évariste kuumeunensa jälkeen sanoinkuvaamattoman kauhun vallassa hypähti hereille vankityrmänsä lavitsalla, oli koko tuo suloinen ja suunnaton Pariisi pelkkää hymyilyä ja auringon paistetta; toivo syttyi uudestaan vankien sydämiin; kauppiaat avasivat hilpeinä myymälänsä; porvarit tunsivat itsensä rikkaammiksi, nuorukaiset onnellisemmiksi, naiset kauniimmiksi Robespierren kukistumisen jälkeen. Ainoastaan kourallinen jakobiineja, muutamat perustuslailliset papit ja muutamat vanhat naiset vapisivat nähdessään valtakunnan siirtyvän pahojen ja turmeltuneiden ihmisten käsiin. Vallankumoustribunaali lähetti konventtiin lähetystön, johon kuului yleinen syyttäjä ja kaksi tuomaria, onnittelemaan konventtia siitä, että se oli tehnyt mitättömiksi salaliitot. Kokous päätti, että mestauslava pystytettäisiin uudestaan Vallankumoustorille. Oli nimittäin suotavaa, että kaikki rikkaat, hienot ja sievät naiset saisivat ilman erityistä epämukavuutta nähdä Robespierren teloituksen, jonka piti tapahtua samana päivänä. Diktaattori ja hänen rikostoverinsa olivat lain suojan ulkopuolella: riitti, että kaksi kunnallisvirkailijaa totesi heidän identtisyytensä, sitten saattoi tribunaali heti sen pitemmittä mutkitta jättää heidät pyövelille. Mutta yksi vaikeus siinä kumminkin oli: tämä toteaminen ei voinut tapahtua lain pykälien mukaan, koska koko kunnallisneuvosto oli lain ulkopuolella. Kokous oikeutti tribunaalin toteamaan identtisyyden tavallisten todistajien avulla.
Triumviirit ja heidän huomattavimmat rikostoverinsa raahattiin kuolemaan riemun ja raivon huutojen, kirousten, naurun ja tanssin raikuessa.
Seuraavana päivänä Évariste, joka jo vähän oli voimistunut ja melkein saattoi pysytellä jaloillaan, vedettiin esiin kopistaan, vietiin tribunaaliin ja istutettiin tuolle samalle lavalle, jonka hän niin monesti oli nähnyt täpö täynnä syytettyjä, jossa oli vuoron perään istunut niin paljon sekä kuuluisia että tuntemattomia uhreja. Nyt se huokaili ja notkui seitsemänkymmenen hengen painosta, joista useimmat olivat kunnallisneuvosten jäseniä ja niistä jotkut valamiehiä kuten Gamelin, lainsuojattomiksi julistettuja kuten hänkin. Hän näki taas oman penkkinsä, sen selkänojan, johon hänen oli ollut tapana nojautua, sen paikan, josta hän oli tuominnut kuolemaan niin monta onnetonta, jossa hänen oli täytynyt kestää Jacques Maubelin, Fortuné Chassagnen, Maurice Brotteaux'n katseet ja kansalainen Louise Rochemauren, tuon saman naisen rukoilevat silmäykset, joka juuri oli hankkinut hänelle valamiehen viran ja jonka hän siitä palkaksi oli tuominnut kuolemaan. Hän näki myös edessään, sen korokkeen yläpuolella, jolla tuomarit istuivat kolmella, punaisella sametilla päällystetyllä mahonkituolillaan, Chalier'n ja Marat'n kuvapatsaat ja tuon Brutus-patsaan, jonka hän kerran oli ottanut todistajakseen. Ei mikään ollut muuttunut, eivät piilut, eivät raippakimput, eivät punaiset paperimyssyt, eivät haukkumasanat, joita trikotöösit linkosivat lehteriltä kuolemaan käyjille, ei myöskään tuo yksivakainen virkamiessielu Fouquier-Tinville, joka ahkerana ja hartaana selaili veripapereitaan ja lähetti, yhä yhtä suurella virkainnolla, äskeisiä ystäviään mestauslavalle.