Määri antaa tuoda esiin ihmisoikeuksien taulun ja lukee sen pykälän, jossa sanotaan: "Kun hallitus loukkaa kansan oikeuksia, on kapina kansan pyhin ja tärkein velvollisuus", ja Pariisin korkein hallitusvirkamies julistaa, että kunnallisneuvosto on vastaava konventin vallankaappaukseen yleisellä kansan kapinalla.
Yleisneuvoston jäsenet vannovat kuolevansa paikalleen. Kahdelle kunnalliselle virkamiehelle annetaan tehtäväksi mennä Place de Grèvelle kehoittamaan kansaa yhtymään päällysmiehiinsä pelastaakseen isänmaan ja vapauden.
Koetetaan tavata toisiaan, vaihdetaan uutisia, annetaan neuvoja. Näiden virkamiesten joukossa on vain vähän käsityöläisiä. Kunnallisneuvosto on kokoonpanoltaan nyt sellainen, miksi jakobiininen puhdistus sen on tehnyt: vallankumousoikeuden tuomareita ja valamiehiä, taiteilijoita, sellaisia kuin Beauvallet ja Gamelin, koroillaeläjiä ja opettajia, vakavaraisia porvareja, suuria tukkukauppiaita, puuteroituja päitä, koruvitjoilla koristettuja mahoja; erittäin vähän puukenkiä, pitkiä housuja, carmagnoleja ja punaisia myssyjä. Nämä porvarit ovat mieslukuisia, päättäväisiä. Mutta, kun asiaa lähemmin ajattelee, niin siinä onkin kaikki, mitä Pariisissa on tosi tasavaltalaisia. He seisovat nyt kaupungintalossa niinkuin vapauden kallio ympäröivän välinpitämättömyyden valtameressä.
Sill'aikaa saapuu suotuisia uutisia. Kaikki vankilat, joihin nuo lainsuojattomat on teljetty, avaavat porttinsa ja luovuttavat pois saaliinsa. Augustin Robespierre, joka tulee La Foreestä, saapuu ensimmäisenä kaupungintaloon ja otetaan vastaan suurella riemulla. Kello kahdeksan saadaan tietää, että Maximilien pitkän vastarinnan jälkeen on luvannut jättäytyä kunnallisneuvosten turviin. Häntä odotetaan, hän on saapuva, hän saapuu: hirvittävä suosion myrsky tärisyttää vanhan kunnallispalatsin holveja. Hän saapuu kahdenkymmenen käsivarren kantamana. Tuo hintelä, huolellisesti siistiytynyt mies, sinisessä takissa ja keltaisissa polvihousuissa, hän se on. Hän nousee puhujantuoliin, hän puhuu.
Hänen saapuessaan neuvosto antaa määräyksen, että raatihuoneen julkipuoli on heti valaistava ilotulituksella. Hän puhuu, hän puhuu ohuella äänellä, sirostelevasti. Hän puhuu luistavasti, pitkään. Läsnäolevat, jotka ovat laskeneet henkensä hänen päänsä varaan, huomaavat kauhukseen, että hän onkin vain sanan mies, valiokuntien, lehterien mies, kykenemätön nopeaan päätökseen ja vallankumoukselliseen tekoon.
Hänet raahataan mukaan istuntosaliin. Nyt he ovat siellä kaikki, nuo kuuluisat lainsuojattomat: Lebas, Saint-Just, Couthon. Robespierre puhuu. Kello on puoli yksi yöllä: hän puhuu vielä. Mutta Gamelin seisoo neuvossalissa otsa ikkunaruutua vasten ja tuijottaa ulos levottomana; hän näkee maljatulien käryävän pimeässä yössä. Hanriot'n kanuunapatteri on kaupungintalon edessä. Pimeällä torilla liikkuu epämääräinen, levoton ihmisjoukko. Kello puoli yksi näyttäytyy soihtuja Rue de la Vannerien kulmassa; ne ympäröivät erästä konventin valtuusmiestä, joka arvomerkkeihinsä sonnustautuneena aukaisee jonkin paperin ja lukee soihtujen punaisessa valossa konventin päätöksen, jossa kapinallisen kunnallisneuvosten jäsenet julistetaan lain ulkopuolella oleviksi, samoin sitä avustavat yleisneuvoston jäsenet ja kaikki ne kansalaiset, jotka noudattavat sen kehoitusta.
Olla lainsuojaton, tulla surmatuksi ilman laillista tuomiota!
Pelkkä sen ajatteleminenkin saa jo päättävimmätkin kalpenemaan.
Gamelin tuntee kylmän hien kohoavan otsalleen. Hän näkee ihmisten
kiireimmiten rientävän pois Place de Grèveltä.
Ja kun hän kääntää päänsä, hän huomaa, että sali, jossa neuvoston jäsenet vielä äsken tunkeilivat, on melkein tyhjä.
Mutta turhaan he ovat paenneet; he ovat kirjoittaneet itsensä läsnäolleiksi.
Kello on kaksi. Lahjomaton neuvottelee viereisessä salissa kunnallisneuvosten ja lainsuojattomien edustajien kanssa.