— Tunnetteko hänet, kansalainen?
Élodie nyökkäsi myöntävästi.
— Te tunnette tietysti myös tuon kunnon Greuze-pahasen, joka on perin naurettava tulipunaisine takkeineen ja miekkoineen. Mutta Fragonard'iin verraten hän on kuin kreikkalainen viisaudenopettaja. Minä tapasin hänet jokin aika sitten, tuon kurjan äijän, hän käveli Palais Égalitén holvikaarien alla, puuteroituna, keikarimaisesti kekkaloiden, iloileva ilme kasvoillaan, kerrassaan inhottavana. Hänet nähdessäni toivoin, että joku väkevä taiteen suojelija, koska emme enää voi turvata Apollon apuun, olisi köyttänyt hänet puuhun ja nylkenyt hänet niinkuin Marsyaan ikuiseksi varoitukseksi huonoille maalareille.
Élodie käänsi hänen puoleensa iloiset, hekumalliset silmänsä.
— Te osaatte vihata, herra Gamelin, onko uskottava, että te myös osaatte ra…
— Kas vain, Gamelinhän siinä on, kuului samassa tenoriääni, ja kansalainen Blaise astui myymäläänsä narisevin saappain, helisevin kellonvitjoin, liehuvin liepein ja päässä valtavan suuri musta hattu, jonka reunat ulottuivat hänen olkapäilleen asti.
Élodie otti ompelukorinsa ja kiipesi omaan huoneeseensa.
— No, Gamelin, kysyi kansalainen Blaise, — onko teillä jotakin uutta minulle tänään?
— Kenties, sanoi maalari.
Ja hän esitti keksintönsä: