Mutta tällä hetkellä hän piti häntä kuitenkin liian pidättyväisenä. Joskin Racinen Aricie, joka rakasti Hippolytea, ihailikin tuon nuoren sankarin karua hyveellisyyttä, niin se tapahtui toivossa voittaa sen, ja hän olisi varmaan piankin tuskitellut sellaista tapain sankaruutta, joka ei olisi antanut myöten edes hänelle. Ja heti tilaisuuden saatuaan hän tunnusti rakkautensa enemmän kuin puoleksi pakottaakseen miehen tekemään tunnustuksen. Tämän hempeän Aricien esimerkkiä seuraten oli naiskansalainen Blaisekin melkein varma siitä, että rakkausasioissa on naisen otettava ensimmäiset askelet. "Juuri ne, jotka eniten rakastavat", hän sanoi itselleen, "ovat kaikista ujoimmat; he tarvitsevat apua ja rohkaisua. Niin suuri on sitä paitsi heidän viattomuutensa, että nainen voi mennä heti vastaan puolet tiestä ja enemmänkin heidän sitä lainkaan huomaamattaan, täten säästäen näennäisesti heille itselleen rohkean hyökkäyksen ja valloituksen kunnian." Etenkin häntä rauhoitti asian onnelliseen ratkaisuun nähden se seikka, että hän tiesi varmasti, (eikä siinä ollutkaan mitään epäilyn aihetta) että Évariste, ennenkuin vallankumous oli tehnyt hänestä puolijumalan, hyvin inhimillisellä tavalla oli rakastanut muuatta naista, muuatta vallan vaatimatonta olentoa, taideakatemian ovenvartijatarta.

Élodie, joka ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä, teki eron erilaisten rakkauksien välillä. Tunne, jonka Évariste hänessä herätti, oli niin syvä, että hän olisi voinut antautua hänelle ikiomaksi. Hän olikin omasta puolestaan valmis menemään naimisiin hänen kanssaan, mutta hän epäili, ettei hänen isänsä suostuisi antamaan ainoaa tytärtään köyhälle ja tuntemattomalle maalarille. Gamelinillä ei ollut mitään; kuvakauppias käsitteli suuria rahasummia. Maalaava Amor tuotti hyvin, rahanvälityskauppa vielä enemmän, ja hän oli lisäksi liittynyt erään hankitsijan liiketoveriksi, joka toimitti tasavallan ratsuväelle kaislakimppuja ja mätää kauraa. Siispä olikin veitsisepän poika Saint-Dominique-kadulta vähäpätöinen henkilö tuon koko Euroopassa tunnetun vaskipiirrosten painattajan rinnalla, joka oli läheisissä tekemisissä Blaizot'n, Basanin, Didot'n kaltaisten miesten kanssa ja jonka seurapiiriin kuuluivat kansalaiset Saint-Pierre ja Florian. Eipä siltä, että Élodie kuuliaisena tyttärenä olisi pitänyt tätä isänsä suostumusta niin tuiki välttämättömänä avioliitolleen. Isä, joka varhain oli joutunut leskeksi ja joka luonteeltaan oli ahne ja kevytmielinen, aina kiinni nais- ja liikeasioissa, ei ollut koskaan pitänyt väliä tyttärestään, vaan oli antanut hänen kasvaa vapaasti, kokonaan vailla isällistä ohjausta ja ystävyyttä. Hänen päähänsä ei edes pälkähtänytkään pitää silmällä tyttärensä käytöstä, pikemmin hän tahtoi varsin tahallaan olla tietämätön siitä, ja asiantuntijana hän piti hänen tulista luonnonlaatuaan ja muita viettelykeinojaan paljon vaikuttavampina kuin kauniiden kasvojen houkutusta. Koska Élodie oli liian aulismielinen säästääkseen itseään, liian älykäs tuhoutumaan, viisas keskellä hulluuttaankin, ei rakkauden pyyde ollut koskaan saanut häntä unohtamaan ulkonaista sovinnaisuutta. Hänen isänsä oli hänelle sanomattoman kiitollinen tästä varovaisuudesta; ja koska tytär oli häneltä perinyt liiketajun ja aloitekykyisen seikkailuhalun, ei hän ollut levoton niiden salaisten syiden suhteen, jotka estivät tuota niin naimakuntoista tyttöä menemästä avioliittoon ja pidättivät häntä kotona, missä hän hyvin täytti yhden taloudenhoitajattaren ja neljän kauppa-apulaisen paikat. Kaksikymmentäseitsemän-vuotiaana hän tunsi sekä ikänsä että kokemuksiensa puolesta olevansa kypsä päättämään itse elämästään, eikä hänellä ollut mitään tarvetta kysyä neuvoa nuorelta, myötämieliseltä ja hajamieliseltä isältä tai seurata hänen tahtoaan. Mutta jotta Élodie olisi voinut mennä naimisiin Gamelinin kanssa, olisi herra Blaisen täytynyt hankkia jonkinlainen asema tuolle köyhälle vävylle, kiinnittää hänet liikkeeseen, taata hänelle töitä, kuten hän teki usealle muullekin taiteilijalle, lyhyesti sanoen, tavalla tai toisella huolehtia hänen toimeentulostaan; ja tytöstä tuntui yhtä mahdottomalta, että toinen tarjoaisi apuaan kuin että toinen ottaisi sellaisen tarjouksen vastaan, niin vähän myötätuntoa oli näillä kahdella miehellä toisiaan kohtaan.

Tämä vaikeus kiusasi hellämielistä ja ymmärtäväistä Élodieta. Häntä ei laisinkaan kauhistuttanut ajatus ruveta salaiseen suhteeseen ystävänsä kanssa, kaikkien olentojen luoja keskinäisen lemmenliittonsa ainoana todistajana. Hänen maailmankatsomuksensa ei tuominnut sellaista suhdetta, jonka sitä paitsi se vapaus, missä hän eli, teki mahdolliseksi ja jolle Évaristen rehellinen ja hyveellinen luonne olisi antanut vakaan kestävyyden leiman, mutta Gamelinin oli jo nyt vaikea ansaita elatustaan ja huolehtia vanhan äitinsä toimeentulosta: niin niukoissa elinehdoissa ei näyttänyt olevan tilaa minkäänlaiselle rakkaussuhteelle, vaikkakin sen vaatimukset olisi supistettu kaikkein alkeellisimpiin. Sitäpaitsi ei Évariste ollut vielä ilmaissut tunteitaan eikä puhunut aikeistaan. Naiskansalainen Blaise toivoi kuitenkin ennen pitkää saavansa hänet siihen.

Hän pysähdytti samalla kertaa mietelmänsä ja neulansa.

— Kansalainen Évariste, hän sanoi, — jollei tämä huntu miellytä teitä, niin ei se miellytä minuakaan. Piirustakaa minulle jokin malli, olkaa niin hyvä. Sillä välin puran niinkuin Penelope pois sen, mikä on ommeltu teidän poissaollessanne.

Vakaan intomielisesti Évariste vastasi:

— Sen teen, kansalainen. Piirustan teille Harmodiuksen kalvan: kalvan kukkaseppeleen keskellä.

Ja vetäen esiin kynänsä hän alkoi luonnostella miekkoja ja kukkia tuohon asialliseen ja koruttomaan tyyliin, jota hän rakasti. Ja samalla hän esitti uusia uskonkappaleitaan.

— Uudestisyntyneiden ranskalaisten, sanoi hän, — tulee luopua kaikesta orjuuden perinnöstä: huonosta mausta, huonosta muodosta, huonosta piirustuksesta. Watteau, Boucher, Fragonard työskentelivät tyranneja ja orjia varten. Heidän teoksissaan ei ilmene minkäänlaista hyvän tyylin tai puhtaan viivan tajua; ei missään luontoa eikä totuutta. Pelkkiä naamioita, nukkeja, hetaleita, apinaneleitä. Jälkimaailma on halveksiva heidän rivoja teoksiaan. Sadan vuoden kuluttua viruvat jo kaikki Watteaun taulut halveksittuna hylkytavarana ullakolla, v. 1893 maalaavat jo akatemian oppilaat luonnoksiaan Boucher'n kankaille. David on avannut uuden tien. Hän lähentelee antiikkia, mutta hän ei vielä ole kyllin yksinkertainen, kyllin suuri, kyllin alaston. Meidän taiteilijoillamme on vielä paljon salaisuuksia opittavana Herculaneumin koruvöistä, roomalaisista kohokuvista, etruskilaisista maljakoista.

Hän puhui kauan antiikkisesta kauneudesta, palasi sitten taas
Fragonard'iin, jota hän vainosi sammumattomalla vihalla.