— Isäni ei ole kotona, hän sanoi maalarille, — käykäähän hetkiseksi odottamaan: hän tulee kyllä pian.
Pienet, ruskeat sormet antoivat neulan suihkia läpi hienon aivinaisen.
— Onko tämä malli mielestänne kaunis, herra Gamelin?
Gamelinin oli mahdoton teeskennellä. Ja rakkaus, joka kiihotti hänen rohkeuttaan, teki hänet vielä entistäänkin suorasukaisemmaksi.
— Te olette taitava koruompelussa, kansalainen, mutta jos tahdotte, että sanon teille totuuden, niin tuo malli, jonka mukaan kirjailette, ei ole tarpeeksi yksinkertainen, tarpeeksi koruton, siinä tuntuu vielä se teeskennelty makusuunta, joka liian kauan on vallinnut Ranskassa kankaiden, huonekalujen, paneelien koristamisessa. Nuo nauharuusut, nuo seppeleet muistuttavat sitä pientä ja alhaista tyyliä, jota suosittiin tyrannin aikana. Maku on parhaillaan uudistumisen alaisena. Valitettavasti meillä on siinä suhteessa paljon parantamisen varaa. Tuon riettaan Ludvig XV:n aikana oli koristetaiteessa jotakin kiinalaista. Tehtiin pulleamahaisia, naurettavan näköisillä kiemuraheloilla koristeltuja piironkeja, jotka eivät kelpaa muuhun kuin heitettäviksi tuleen, jonka ääressä isänmaanystävät voivat lämmitellä. Ainoastaan yksinkertainen on kaunista. Täytyy palata antiikkiin. David piirustaa vuoteita ja nojatuoleja etruskilaisten maljakkojen ja Herculaneumin maalauksien mukaan.
— Olen nähnyt noita vuoteita ja nojatuoleja, sanoi Élodie, — ne ovat kauniita! Kohta ei enää kukaan tahdo muunlaisia. Minäkin ihailen antiikkia kuten tekin.
— No niin, kansalainen, jatkoi Évariste, — jos olisitte koristanut tämän hunnun à la grecque, murattiköynnöksillä, käärmekiemuroilla tai ristiin asetetuilla nuolilla, niin se olisi ollut tosiaan spartattaren arvoinen… ja teidän. Kuitenkin voitte säilyttää tämän mallin, jos yksinkertaistatte sen suoraviivaiseksi.
Élodie kysyi häneltä, mitä hänen tuli ottaa siitä pois.
Maalari kumartui ompeluksen puoleen: hänen poskensa hipaisivat Élodien kiharoita. Heidän kätensä yhtyivät kankaalla, heidän henkäyksensä sulivat yhteen. Évaristen täytti tällä hetkellä sanomaton riemun tunne; mutta huomatessaan huuliensa lähentyneen Élodien huulia hän pelkäsi loukanneensa tuota nuorta tyttöä ja vetäytyi äkkiä takaisin.
Naiskansalainen Blaise rakasti Évariste Gameliniä. Hänestä Évariste oli komea suurine, palavine silmineen, kauniine, kapeine, kalpeine kasvoineen, tuuheine, mustine hiuksineen, jotka olivat jakauksella ja valuivat laineina olkapäille, puhumattakaan hänen vakavasta käytöksestään, kylmästä ulkonäöstään, ankarasta olemuksestaan ja varmasta, imartelemattomasta puhetavastaan. Ja koska hän rakasti tätä miestä, hän kuvitteli hänet suureksi taiteilijaneroksi, joka nero eräänä päivänä oli leimahtava esiin mestariteoksissa ja tekevä hänen nimensä kuuluisaksi, ja tämän vuoksi hän rakasti häntä vieläkin enemmän. Naiskansalainen Blaise ei erityisesti jumaloinut miessiveyttä, hänen moraaliaan ei loukannut se, että mies antautui intohimoilleen, mieliteoilleen ja pyyteilleen; hän rakasti Évaristea, joka oli siveä; hän ei rakastanut häntä sentähden, ettähän oli siveä; mutta tällä puolella oli se etu, että hänen ei tarvinnut kiduttaa itseään mustasukkaisuudella eikä epäluuloilla, ei pelätä kilpailijattaria.