— Yhdennäköinen kuin marja, sanoi hän vihdoin; — se on Jules
Ferrand kuin onkin, se on Jules Ferrand ihkasen ilmielävänä.

Ennenkuin maalari oli ehtinyt pyytää häneltä takaisin paperiarkkia, oli hän jo paksuilla punaisilla sormillaan kääntänyt sen kokoon pieneksi neliöksi, jonka hän huolellisesti kätki sydämelleen, paidan ja liivin väliin, sitten hän antoi taiteilijalle viiden frangin paperirahan, toivotti hyvää iltaa ja ontui tiehensä kevein mielin.

III.

Saman päivän iltapäivällä Évariste lähti kansalainen Jean Blaisen, kuvakauppiaan luo, joka myöskin myi rasioita, kartonkeja ja kaikenlaisia seurapelejä. Hän asui vastapäätä Oratoriota, lähellä suurta vaunuasemaa, Rue Honorélla, jossa hänellä oli Maalaavan Amorin kauppaliike. Myymälä sijaitsi erään kuusikymmentä vuotta vanhan talon pohjakerroksessa, ja sisäänkäytävän muodosti porttiholvi, jonka sulkukivi oli somistettu sarvipäisellä korunaamiolla. Holvin kuvussa oli öljymaalaus, joka esitti "sisilialaista eli maalaavaa Amoria" Boucher'n sommitelman mukaan; Jean Blaisen isä oli teettänyt sen siihen v. 1770, ja siitä asti oli aurinko ja sade haalistanut sitä. Oven molemmilla puolilla oli samanlainen holvi, kummankin sulkukivessä nymfin pää; nämä holvit oli varustettu niin suurilla ikkunaruuduilla kuin suinkin oli voitu hankkia, ja ne tarjosivat yleisön nähtäväksi muodin mukaisia kaiverruksia ja viimeisiä uutuuksia väripainoksien alalta. Nyt parhaillaan oli siellä esillä keimailevia rakkauskuvaelmia, Boillyn kuivahkon siroon tyyliin suoritettuja, Opastuksia aviollisessa rakkaudessa ja suloisia vastusteluita, joista jakobiinit loukkautuivat ja "puhtaat" lähettivät valituskirjelmiä taideyhdistykselle; lisäksi nähtiin siellä Debucourt'in Kävelyretki keltaisissa polvihousuissa vaeltelevine keikareineen, joka oli levitetty kolmelle tuolille, nuoren Carle Vernet'n hevosia, ilmapalloja, Virginien kylpy ja antiikin mukaan maalattuja ihmisruumiita.

Taaja kansalaisvirta vieri lakkaamatta myymälän ohitse, mutta ainoastaan kaikista rääsyisimmät pysähtyivät pitkäksi aikaa noiden kahden kauniin näyteikkunan eteen, huvinhaluisina, kärkkäinä kuville ja joka hetki valmiina edes silmin anastamaan osansa tämän maailman hyvästä; he seisoivat siinä ja ihailivat suu ammollaan, jota vastoin ylimykset heittivät ikkunoihin vain lyhyen silmäyksen, rypistivät otsaansa ja menivät ohitse.

Jo kaukaa suuntasi Évariste katseensa toiseen myymälän päällä olevista ikkunoista, vasemmanpuoleiseen, josta helotti ruukku punaisia neilikoita kiemurakoristeisen rautaparvekkeen takaa. Tämä ikkuna valaisi Élodien, Jean Blaisen tyttären huonetta. Kuvakauppias asui ainoan tyttärensä kanssa talon ensimmäisessä kerroksessa.

Évariste, joka hetkeksi oli pysähtynyt ikäänkuin vetääkseen henkeä Maalaavan Amorin edessä, väänsi säppiä. Hän näki edessään kansalainen Élodien, joka juuri oli myynyt piirroksia, pari monien muiden joukosta huolellisesti valittua Fragonard nuoremman ja Naigeonin luonnosta, ja nyt kauniilla silmillään tarkasteli saamiaan assignaatteja päivänvaloa vastaan päästäkseen varmuuteen, ennenkuin hän sulki ne kassakaappiin, että niiden vesileima, raidat ja viivat olivat paikallaan, sillä liikkeellä oli yhtä paljon väärää rahaa kuin oikeaa, mikä seikka suuresti vahingoitti kaupantekoa. Samoin kuin ennen aikaan ne, jotka jäljittelivät kuninkaan allekirjoitusta, rangaistiin nyt uusien kansallisrahojenkin väärentäjät kuolemalla; siitä huolimatta oli assignaattipainoja joka kellarissa; sveitsiläiset toivat maahan vääriä assignaatteja miljoonittain; niitä jätettiin aivan kimpuittain ravintoloihin ja majataloihin; englantilaiset purkivat niitä laivoistaan joka päivä tukkumäärät rannikoillemme saattaakseen tasavallan huonoon huutoon ja syöstäkseen isänmaanystävät keppikerjäläisiksi. Élodie pelkäsi ottavansa vastaan väärää rahaa ja vielä enemmän hän pelkäsi antavansa muille sellaista ja tulevansa mahdollisesti itse kohdelluksi Pittin myötärikollisena; kuitenkin hän luotti hyvään onneensa ollen varma siitä, että hän tarpeen vaatiessa kyllä osaisi pelastaa nahkansa.

Évariste tarkasteli häntä tuolla synkänvakavalla tavalla, joka paremmin kuin mitkään hymyilyt ilmaisee rakkautta. Katsahtaessaan maalariin Élodie nyrpisti vähän pilkallisesti huuliaan ja revähdytti selko selälleen silmänsä, ja tämä ilmehtiminen johtui siitä, että hän tunsi olevansa rakastettu ja piti siitä, sekä tiesi vielä lisäksi, että tällainen käytös ärsyttää rakastavaa, saa hänet säälimään itseään ja ajaa hänet väkisinkin rakkaudentunnustukseen, ellei hän vielä ole tehnyt sitä, ja niin oli juuri Ëvaristen laita.

Suljettuaan assignaatit kassakaappiin Élodie veti ompelukoristaan esiin valkean hunnun, jota hän oli alkanut kirjailla, ja rupesi ompelemaan. Hän oli ahkera ja keimailevainen, ja koska hän vaistomaisesti käytteli neulaa samalla kertaa sekä miellyttääkseen muita että koristellakseen itseään, niin hän kirjaili eri lailla aina sen mukaan kuka häntä katseli: huolettomasti niiden nähden, jotka hän tahtoi vaivuttaa suloiseen riutumukseen, oikukkaasti niiden nähden, joita häntä huvitti kiusata pienellä epätoivolla. Nyt hän alkoi ommella erittäin huolellisesti Évaristelle, jossa hän tahtoi ylläpitää vakavaa tunnetta.

Élodie ei ollut erittäin nuori eikä erittäin kauniskaan. Häntä saattoi ensi silmäyksellä luulla rumaksikin. Hän oli tumma ja huolimattomasti pään ympäri kiedottua liinaa vastaan, jonka alta sinimustat hiuskutrit putkahtelivat esiin, kuulsi hänen ihonsa aivan oliivinruskeana, ja hänen hehkuvat silmänsä näyttivät iskevän tulta kuopissaan. Hänen pyöreät, hymyilevät, maalaismalliset ja hekumalliset kasvonsa esiinpistävine poskipäineen ja vähän tylppine nenännypykköineen muistuttivat maalarin mielestä borgheselaisen faunin päätä, jonka jumalallista veitikkamaisuutta hän aina oli ihaillut eräässä kipsijäljennöksessä. Pienet viiksen hiutuvat koristivat hänen hehkuvain huuliensa kaarta. Povi, joka tuntui paisuvan pelkkää hellyyttä, aaltoili uhkeana sen vuoden muodin mukaisesti ristiin solmitun koruhunnun alla. Hänen notkean vartalonsa, ketteräin jalkainsa, koko hänen voimakkaan ruumiinsa liikehtimisessä ilmeni alkuperäistä, viehättävää suloutta. Hänen katseensa, hengityksensä, hänen ruumiinsa värinä, kaikki hänessä tuntui anovan lempivää sydäntä ja lupaavan rakkautta. Myymäläpöydän takana hänen olemuksensa johdatti mieleen tanssivan nymfin, oopperabakkhantin, jolta oli riistetty pois hänelle kuuluva ilveksennahka, tyrsussauva ja murattikiehkurat ja joka oli loihdittu kätkemään oikea olemuksensa Chardinin tyylisen emännöitsijän vaatimattomaan ulkokuoreen.