Évariste teki nuhtelevan eleen; mutta äiti kohautti olkapäitään ja jatkoi:
— Minä en ole ylimysmielinen. Minä olen tuntenut ylhäisiä heidän suuruutensa päivinä, ja minä voin sanoa, että he käyttävät väärin etuoikeuksiaan. Olen omin silmin nähnyt, miten herttua de Canaleilles'n lakeijat ruoskivat isääsi sentähden, ettei hän tarpeeksi pian jouduttautunut pois heidän herransa tieltä. Minä en myöskään pitänyt itävallattaresta: hän oli liian ylpeä ja tuhlasi liikaa. Mitä kuninkaaseen tulee, niin häntä minä luulin hyväksi, ja vasta hänen oikeusjuttunsa ja tuomionsa saivat minut toisiin ajatuksiin. En minä siis ollenkaan kaipaa kuningasvaltaa, vaikkakin minulla sen aikana oli muutamia hauskoja hetkiä. Mutta älä koetakaan uskotella minulle, että vallankumous tuo maailmaan tasa-arvoisuuden, sillä ihmiset eivät koskaan tule tasa-arvoisiksi, ja turhaan tätä maata sen vuoksi myllätään ylösalaisin: aina täällä tulee kuitenkin olemaan suuria ja pieniä, lihavia ja laihoja.
Näin puhuessaan hän korjasi pois pöydältä lautasia. Maalari ei enää kuunnellut häntä. Hän hahmotteli mielessään punamyssyistä ja carmagnole-pukuista sanskulottia, joka korttipelissä oli korvaava entistä kuolemaan tuomittua patasotamiestä.
Ovelle naputettiin ja muuan talonpoikaistyttö, punatukkainen, kompurajalkainen, leveämpi kuin oli pitkä, astui sisään; iso pahka peitti hänen vasemman silmänsä, ja oikea oli niin värittömän sininen, että se melkein näytti valkealta; huulet olivat valtavan paksut ja hampaat pistivät esiin niiden välistä.
Hän kysyi Gameliniltä, oliko hän itse maalari ja osaisiko hän tehdä muotokuvan hänen sulhasestaan, Jules Ferrand'ista, joka oli vapaaehtoisena Ardennien armeijassa.
— Gamelin vastasi, että hän kernaasti maalaisi tuon uljaan soturin muotokuvan tämän palattua kotiin.
Tyttö pyyteli itsepintaisesti ja hellyttävästi, että hän tekisi sen nyt aivan heti.
Vasten tahtoaankin hymyillen maalari huomautti, ettei hän voinut tehdä mitään ilman mallia.
Naisparka ei vastannut mitään: hän ei ollut osannut ottaa lukuun tällaista vaikeutta. Pää vasemmalle puolen kallellaan, kädet ristissä vatsalla, hän seisoi siinä tylsänä ja mykkänä ja näytti todellakin murheen murtamalta. Näin tavaton yksinkertaisuus liikutti ja huvitti maalaria ja lohduttaakseen vähän tuota onnetonta rakastavaista hän pani hänen käteensä yhden niistä vapaaehtoisista, jotka hän oli maalannut vesivärillä, kysyen samalla, oliko hänen sulhasensa Ardennien armeijassa kenties tämän näköinen.
Tyttö suuntasi paperiin synkän katseensa, joka vähitellen sai eloa, valkeni, rupesi loistamaan; hänen leveä naamansa herahti säteilevään hymyyn: