Ja hän lausui tämän sanan aivan yhtä hartaasti kuin jonkin uskonnollisen käskyn.
Sitten hän alkoi jälleen valittaa kalliita aikoja. Gamelin esitti uudelleen rajahintaa ainoana mahdollisena apukeinona. Mutta äiti sanoi:
— Ei ole enää rahaa missään. Emigrantit ovat vieneet kaikki mukanaan. Ei kukaan luota enää kehenkään. Tästä voi tulla aivan epätoivoiseksi.
— Älkää puhuko noin, äiti, älkää puhuko noin! huudahti Gamelin. —
Mitä merkitsevät meidän hetkelliset kieltäymyksemme ja kärsimyksemme!
Vallankumous on takaava ihmiskunnalle vuosisatojen onnen.
Tuo kunnon rouva kastoi leipänsä viiniin; hänen mielensä kirkastui, ja hän ajatteli hymyillen nuoruutensa aikaa, jolloin hän vielä tanssi nurmikolla kuninkaallisissa juhlissa. Hän muisteli myös sitä päivää, jolloin Joseph Gamelin, ammatiltaan veitsiseppä, oli pyytänyt häntä vaimokseen. Ja hän rupesi kertomaan yksityiskohtaisesti, kuinka tuo kaikki oli tapahtunut. Hänen äitinsä oli sanonut hänelle: "Pue päällesi. Nyt menemme Place de Grèvelle, kultaseppä Bienassis'n myymälään katsomaan, miten Damiens revitään kappaleiksi." Heidän oli vaikea raivata itselleen tietä uteliaiden joukkojen läpi. Herra Bienassis'n myymälässä oli nuori tyttö tavannut Joseph Gamelinin, joka oli parhaimmassa vaaleanpunaisessa puvussaan, ja hän oli heti käsittänyt, mistä oli kysymys. Koko sen ajan, jonka hän oli seisonut ikkunan edessä nähdäkseen, miten kuninkaanmurhaaja pantiin pihteihin, valeltiin sulalla lyijyllä, raastettiin kappaleiksi neljän hevosen välissä ja heitettiin roviolle, oli herra Joseph Gamelin seisonut hänen takanaan ja sanonut hänelle kohteliaisuuksia hänen ihostaan, tukkalaitteestaan ja vartalostaan.
Hän tyhjensi lasinsa ja jatkoi palautellen edelleen mieleensä tapahtumia elämänsä varrelta:
— Minä synnytin sinut maailmaan, Évariste, aikaisemmin kuin mitä olin odottanut, sentähden että kantaessani sinua satuin pelästymään Pont-Neufillä ja utelias kansanjoukko oli vähällä tallata minut jalkoihinsa, sillä kun oli kiire herra de Lallyn teloitukseen. Sinä olit syntyessäsi niin pieni, että lääkäri ei luullut sinun jäävän eloon. Mutta minä tiesin kyllä, että Jumala armossaan antaisi minun pitää sinut. Minä hoidin sinua parhaimpani mukaan, en säästänyt vaivoja enkä kulunkeja. Ja oikeuden nimessä minun täytyy sanoa, rakas Évaristeni, että sinä puolestasi ymmärsit olla minulle kiitollinen siitä kaikesta ja jo lapsesta alkaen koetit palkita minua kykysi mukaan. Sinä olit luonnoltasi helläsydäminen ja lempeä. Sisarellasikaan ei ollut paha sydän, mutta hän oli itsekäs ja kiivas. Sinulla oli enemmän myötätuntoa onnettomia kohtaan kuin hänellä. Kun korttelin pienet katupojat ryöstivät puissa olevia linnunpesiä, niin sinä yritit riistää heidän käsistään pois linnunpojat antaaksesi ne takaisin emolleen, ja useinkaan et luopunut tuosta yrityksestä, ennenkuin olit saanut heiltä hirvittävästi selkääsi. Seitsenvuotiaana jo sinä kuljit kiltisti ja levollisesti kadulla ja luit katkismustasi, sen sijaan että olisit tapellut katurakkien kanssa; ja kaikki köyhät, jotka kohtasit, raahasit mukanasi kotiin auttaaksesi heitä, niin että minun vihdoin täytyi antaa sinulle vitsaa, että saisin sinut luopumaan tuosta tavasta. Sinä et voinut nähdä ainoankaan elävän olennon kärsivän saamatta kyyneliä silmiisi. Kasvamasta lakattuasi sinusta tuli hyvin kaunis. Suureksi hämmästyksekseni et näyttänyt ollenkaan tietävän sitä seikkaa, ja siinä suhteessa sinä suuresti erosit useimmista muista kauniista pojista, jotka ovat turhamaisia ja ylpeileviä ulkomuotonsa vuoksi.
Vanha äiti puhui totta. Kahdenkymmenen vuotiaana olivat Évaristen kasvot olleet vakavat ja suloiset, hänen kauneutensa oli ollut samalla kertaa karun ankaraa ja naisellista, piirteet kuin Minervan. Nyt kuvastivat hänen synkät silmänsä ja kalpeat poskensa surullista ja intohimoista sielua. Mutta hänen kääntäessään katseensa äitinsä puoleen se sai hetkiseksi takaisin varhaisnuoruuden aikaisen lempeytensä.
Äiti jatkoi:
— Sinä olisit voinut käyttää hyväksesi ulkonaisia etujasi mielistelläksesi tyttöjä, mutta sinä viihdyit paremmin minun kanssani puodissa, ja välistä minun ihan täytyi huomauttaa sinulle, ettet aina riippuisi kiinni minun hameissani, vaan menisit joskus vähän huvittelemaan tovereittesi kanssa. Kuolinvuoteellanikin voin antaa sinulle, Évariste, sen tunnustuksen, että aina olet ollut hyvä poika. Isäsi kuoleman jälkeen rupesit uljaasti huolehtimaan minun toimeentulostani; vaikkakaan sinun ammattisi ei tuota mitään, et koskaan ole jättänyt minua puutteeseen, ja jos me tätä nykyä molemmat olemmekin rutiköyhiä raukkoja, niin en voi syyttää sinua siitä: se on vallankumouksen syy.