Pitkän vaitiolon jälkeen hän jatkoi:
— Minä näin kadulla vaimoja, joilla ei ollut mitään ruokaa pikku lapsilleen. Köyhiin tämä kurjuus vasta koskeekin. Eikä tule parempaa, ennenkuin taas saadaan järjestys maahan.
— Äiti, sanoi Gamelin rypistäen kulmakarvojaan, — tästä nälänhädästä saamme kiittää hankitsijakiskureita ja rahakeinottelijoita, jotka köyhdyttävät kansaa ja vetävät yhtä köyttä maan ulkoisten vihollisten kanssa tehdäkseen tasavallan vastenmieliseksi kansalaisille ja tuhotakseen vapauden. Siihen vievät tuollaisten brissotistien salaliitot, tuollaisten Pétionien ja Roland'ien petokset! Saa kiittää onneaan, jos eivät liittolaiset vielä asevoimin astu Pariisia vastaan ja surmaa täällä kaikkia isänmaanystäviä, joista nälkä ei kyllin pian ole ehtinyt tehdä loppua! Ei ole yhtään aikaa hukattavana: täytyy määrätä rajahinta jauholle ja hakata pää poikki jokaiselta, joka keinottelee kansan elintarpeilla, yllyttää kapinaan tai on yhteisessä juonessa ulkomaalaisten kanssa. Konventti on muodostanut erityisen tribunaalin varta vasten tällaisten kapinallisten salavehkeilijäin tuomitsemista varten. Se on kokoonpantu isänmaanystävistä, mutta onko sen jäsenillä myös oleva tarpeeksi tarmoa puolustaakseen isänmaata kaikkia sen vihollisia vastaan? Pankaamme toivomme Robespierreen: hän on kunnon mies. Mutta luottakaamme etenkin Marat'han. Hän rakastaa kansaa, ymmärtää sen todelliset edut ja palvelee niitä. Hän on aina ollut ensimmäinen paljastamaan pettureita, tekemään tyhjäksi salaliittoja. Hän on lahjomaton ja peloton. Hän yksin kykenee pelastamaan tasavallan perikadosta.
Naiskansalainen Gamelin pudisti päätään niin että huolimattomasti kiinnitetty kokardi putosi myssystä.
— Voi Évariste-parka, tuo sinun Marat'si on ihminen niinkuin kaikki muutkin, eikä sen parempi kuin hekään. Sinä olet nuori ja kuvittelet suuria. Samaa, mitä nyt sanot Marat'sta, olet aikaisemmin sanonut Mirabeausta, La Fayettesta, Pétionista ja Brissot'sta.
— En koskaan! huudahti Gamelin, itsekin uskoen omaan valheeseensa.
Äiti raivasi toisen pään maalaamattomasta pöydästä, joka oli täynnä papereita, kirjoja, siveltimiä ja lyijykyniä, ja toi siihen posliinisen liemivadin, kaksi tinalautasta, kaksi rautaista haarukkaa, mustan leivän ja tuopillisen ruuppuviiniä.
Poika ja äiti söivät liemensä äänettöminä ja kävivät sitten käsiksi silavaviipaleeseen, joka oli säästetty jälkiruoaksi. Äiti asetti herkkupalan leipänsä päälle, murenteli sitä vakavasti veitsensä terällä hampaattomaan suuhunsa ja pureskeli kunnioittavasti ruokaa, joka oli maksanut niin paljon.
Hän oli jättänyt vadille parhaimman palasen pojalleen, joka istui hajamielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena.
— Syö, Évariste, hän sanoi aina vähän väliä, — syö!