Keskeyttäen laulunsa hän toivotti kohteliaasti hyvää päivää Gamelinille, joka tervehti häntä veljellisesti ja auttoi häntä kantamaan kääröä alas, josta palveluksesta vanhus lämpimästi kiitti häntä.

— Tässä on, hän sanoi tarttuen uudestaan taakkaansa, — paperinukkeja, jotka juuri aion viedä leikkikalukauppiaalle Rue de la Loille. Tämän käärön sisällä on kokonainen nukkekansa: minä olen niiden luoja, ne ovat saaneet minulta katoavaisen ruumiin, tunteettoman ilolle ja tuskalle. Minä en ole antanut niille ajatuksen lahjaa, sillä minä olen hyvä jumala.

Tämä mies oli kansalainen Maurice Brotteaux, entinen veronvuokraaja ja entinen aatelismies: hänen isänsä, joka oli rikastunut välityspalkkioilla, oli ostanut itselleen kuninkaallisen viran ja tullut aateloiduksi. Vanhoina hyvinä aikoina oli Maurice Brotteaux'n nimenä monsieur des Ilettes ja hän toimeenpani hotellissaan Rue de la Chaisen varrella hienoja illallisia, joiden loistoa vielä lisäksi kaunis madame de Rochemaure, erään lainvalvojan rouva, oli kohottamassa silmiensä säteilyllä; hän oli erinomainen nainen, jonka kunnianarvoisaa uskollisuutta vastaan ei ollut vähintäkään muistuttamista niin kauan kuin vallankumous jätti Maurice Brotteaux des Ilettes'in aseman, korot, hotellin, maatilat ja nimen koskemattomiksi. Vallankumous riisti ne sittemmin kaikki häneltä pois. Hän ansaitsi sen jälkeen elatuksensa maalaamalla muotokuvia porttikäytävissä, paistamalla pannukakkuja ja omenamunkkeja Quai de la Mégisseriellä, kirjoittamalla puheita kansanedustajille ja antamalla tanssitunteja nuorille naiskansalaisille. Tätä nykyä Maurice Brotteaux, jonka koko omaisuuden muodosti liimapurkki, purjelankakerä, vesivärilaatikko ja muutamat pahvipalaset, valmisteli pienessä ullakkokamarissaan, jonne täytyi kivuta tikapuiden avulla ja jossa ei mahtunut seisomaan suorana, pahvisia nukkeja, jotka hän myi suurille leikkikalukauppiaille. Nämä vuorostaan myivät ne niille katukaupustelijoille, jotka vaeltelivat pitkin Champs-Élysées'tä roikutellen noita somia esineitä pitkän kepin nenässä ja herättäen kaikissa pikkulapsissa vilkasta mielenkiintoa. Yleisistä levottomuuksista ja häntä kohdanneesta suuresta onnettomuudesta huolimatta hän oli säilyttänyt ihmeteltävän sielunrauhan; virkistyksekseen hänen oli tapana lukea Lucretiusta, jota hän aina kuljetti mukanaan pitkän nuuskanruskean takkinsa aukiammottavassa taskussa.

Évariste Gamelin työnsi vähän asuntonsa ovea, joka heti aukeni. Hänen köyhyytensä oli säästänyt hänet kaikilta lukkohuolilta, ja kun hänen äitinsä vanhasta tottumuksesta pani oven salpaan, sanoi hän aina: "Mitä se hyödyttää? Eihän kukaan toki varasta hämähäkinverkkoja… ei minun enempää kuin muidenkaan." Hänen ateljeessaan virui kasoittain paksun tomupeiton alla tai seinään päin käännettyinä maalauksia hänen alkuajoiltaan, jolloin hän vielä vallitsevan muodin mukaisesti maalasi keimailevia rakkauskohtauksia loihtien kankaalle esiin siloisin ja aroin siveltimenvedoin tyhjiä nuolikontteja ja lentoon lehahtavia lintuja, vaarallisia lemmenleikkejä ja onnen unelmia, käärien ylös hanhienvartijattarien helmoja ja koristellen ruusuilla paimentyttöjen povia.

Mutta tämä maneeri ei sopinut laisinkaan hänen luonteelleen. Nämä kylmästi maalatut kohtaukset todistivat maalarin auttamatonta siveellisyyttä. Taiteenymmärtäjät eivät olleet antaneet pettää itseään, ja Gamelinillä ei ollut koskaan ollut menestystä eroottisena maalarina. Vaikka hän ei vieläkään ollut saavuttanut kolmattakymmentä ikävuottaan, tuntuivat nämä aiheet hänestä nyt periytyvän ikiammoisilta ajoilta. Hän tunsi selvästi, että ne kuvastivat kuninkuuden aikaista rappeutumista ja olivat hoviturmeluksen häpeällisiä ilmaisuja. Hän soimasi itseään siitä, että oli harjoittanut tätä halveksittavaa taidelajia ja siten antanut näytteitä orjuuden alentamasta luomiskyvystä. Nyt, ollen vapaan kansan jäsen, hän luonnosteli voimakkain vedoin vapauden jumalattaria, Ihmisoikeuksia, Ranskan hallitusmuotoja, tasavallan Hyveitä, kansanomaisia Herkuleksia, jotka lyövät alas tyranniuden lohikäärmeen, ja näihin töihin hän valoi koko isänmaanrakkautensa hehkun. Mutta valitettavasti ei hän tällä toimella ansainnut elatustaan. Aika oli huono taiteilijoille. Syy ei suinkaan ollut konventin, joka kaikkialta nostatti armeijoita kuninkaita vastaan, joka ylpeänä, järkähtämättömänä ja päättäväisenä koko yhteenliittoutuneen Euroopan edessä, mutta uskottomana ja julmana itselleen, raateli itseään omin käsin, joka asetti hirmuvallan päiväjärjestykseen perustaen kapinoitsijoiden rankaisemista varten erityisen heltymättömän tribunaalin, antaen sen saaliiksi pian omat jäsenensäkin, ja joka samalla aikaa tyynenä, harkitsevana, tieteen ja kauneuden ystävänä uudisti almanakan, perusti ammattikouluja, julisti maalaus- ja kuvanveistokilpailuja, määräsi palkintoja innostaakseen taiteilijoita, järjesti vuotuisia taidenäyttelyjä, avasi Museumin ja Ateenan ja Rooman esimerkkiä noudattaen leimasi ylevyydellä kaikki julkiset ilo- ja surujuhlat. Mutta ranskalainen taide, joka aikaisemmin oli levinnyt niin paljon Englantiin, Saksaan, Venäjälle ja Puolaan, ei päässyt enää ulkomaiden markkinoille. Maalauksen ystävät, taiteenharrastajat ja -ymmärtäjät, ylhäiset herrat ja rahamiehet olivat kadottaneet omaisuutensa, lähteneet maasta pois, tai sitten he lymyilivät. Ne henkilöt taaskin, jotka olivat rikastuneet vallankumouksesta, talonpojat, jotka olivat saaneet käsiinsä valtion tiluksia, rahakeinottelijat, sotajoukkojen hankitsijat, Palais-Royalin pelipankin hoitajat, eivät vielä uskaltaneet näyttää varallisuuttaan eivätkä muutenkaan välittäneet maalaustaiteesta tuon taivaallista. Tarvittiin tosiaan Regnault'in maine tai nuoren Gérard'in taitavuus jonkin taulun myymiseen. Greuze, Fragonard, Houin olivat tulleet rutiköyhiksi. Prud'hon elätti vaivoin vaimonsa ja lapsensa piirustamalla aiheita, joiden mukaan Copia sitten teki kaiverruksia. Isänmaalliset maalarit Hennequin, Wicar, Topino-Lebrun näkivät nälkää. Gamelin, joka ei voinut suorittaa taulusta aiheutuvia kustannuksia, kun hänellä ei ollut varaa maksaa mallia eikä ostaa värejä, oli jättänyt melkein alkuluonnokseksi suuren maalauksensa Raivottaret vainoavat tyrannia manalassa. Sen yliluonnollisessa koossa olevat, keskeneräiset ja hirvittävät hahmot ja viheriäiset käärmekiemurat terävine, käyrine, kaksiteräisine kielineen täyttivät puolen ateljeeta. Etualalla, vasemmalla, nähtiin laiha ja kauhea Kharon venheessään, vaikuttava ja hyvin maalattu palanen, mutta liiaksi koulutyötä. Paljon enemmän luomisvoimaa ja luonnollisuutta oli eräässä pienikokoisemmassa, mutta myöskin keskeneräisessä taulussa, joka riippui ateljeen parhaiten valaistulla paikalla. Se kuvasi Orestesta, jota hänen sisarensa Elektra tuki tuskan vuoteella. Tuon nuoren tytön nähtiin siinä liikuttavalla eleellä silittävän syrjään hiuskiharoita veljensä silmiltä. Oresteen pää oli traagillinen ja kaunis, ja siinä saattoi huomata jonkinlaista yhdennäköisyyttä maalarin omien kasvonpiirteiden kanssa.

Gamelin heitti usein murheellisen silmäyksen tähän teokseen, välistä hänen maalauskiihkoa värisevät kätensä ojentuivat Elektran leveästi hahmoteltuun kuvaan päin ja putosivat jälleen voimattomina alas. Taiteilija hehkui sisäistä innostusta ja hänen sielunsa kurkotti suurtekoja kohti. Mutta hänen täytyi tuhlata voimansa tilaustöihin, jotka hän suoritti puolikuntoisesti, sentähden että hänen oli pakko tyydyttää yleisön makua ja myös sentähden, että hän ei osannut pikkuseikkoihin painaa nerouden leimaa. Hän piirusteli pieniä allegorisia sommitelmia. Niiden mukaan hänen toverinsa Desmahis verraten taitavasti teki mustia ja värillisiä vaskipiirroksia, jotka muuan kuvakauppias Rue Honorén varrella, kansalainen Blaise, osti polkuhintaan. Mutta kaiverruksien kauppa kävi yhä huonommin, sanoi Blaise, joka viime aikoina ei enää tahtonut ostaa mitään.

Tällä kertaa oli kuitenkin Gamelin, jonka hätä oli tehnyt yritteliääksi, tehnyt aivan uuden ja onnellisen keksinnön, ainakin omasta mielestään keksinnön, joka oli tekevä sekä piirroksien myyjän ja kaivertajan että hänet itsensä rikkaaksi mieheksi; se oli isänmaallinen korttipeli, jossa _l'ancien régime_n kuninkaiden, rouvien ja sotamiesten sijasta oli hengettäriä, vapauden jumalattaria ja tasa-arvoisuuden vertauskuvia. Hän oli tehnyt luonnokset useimpiin näistä hahmoista ja oli jo saanut valmiiksikin moniaita, ja hänellä oli kiire jättää Desmahis'lle ne, jotka jo voitiin kaivertaa. Onnistuneimmalta tuntui hänestä eräs vapaaehtoinen, joka yllään kolmikulmainen hattu, punakäänteinen sininen takki, keltaiset polvihousut ja mustat säärykset istui arkulla, jalat kuulakasan päällä ja pyssy jalkojen välissä. Se oli "herttakansalainen", joka vastasi entistä herttasotamiestä. Jo enemmän kuin puoli vuotta Gamelin oli piirustellut vapaaehtoisia ja aina samalla antaumuksella. Hän oli niistä myynyt muutamia, innostuksen päivinä. Useita riippui ateljeen seinillä. Viisi tai kuusi vesiväri-, gouache- tai pastellimaalausta virui pöydällä ja tuoleilla. Heinäkuussa 1792, jolloin kaikille Pariisin toreille oli rakennettu värväyskorokkeita, jolloin kaikki kabaretit oli koristettu lehvillä ja kaikuivat huudoista "Eläköön kansakunta! Eläkäämme vapaina tai kuolkaamme!" ei Gamelin voinut mennä Pont-Neufin yli eikä kaupungintalon ohitse tuntematta sydämessään voimakasta vetoa tuota liputettua telttaa kohtaan, jonka alla nauhoitetut virkamiehet merkitsivät kirjoihin vapaaehtoisia marseljeesin kaikuessa. Mutta jos hän olisi liittynyt armeijaan, olisi hänen äitinsä jäänyt leivättömäksi.

Ilmoittaen tulostaan jo edeltäpäin kuuluvalla, raskaalla läähätyksellä astui kansalainen leskirouva Gamelin ateljeehen hikisenä, hengästyneenä ja punoittavana, kansalliskokardi niin huolimattomasti kiinni myssyn reunassa, että se joka hetki uhkasi pudota. Hän laski korinsa tuolille ja seisoaltaan, voidakseen paremmin hengittää, hän alkoi valittaa elintarpeiden kalleutta.

Miehensä elinaikana hän oli Rue de Grenelle-Saint-Germainin varrella hoitanut rautakauppaa, jossa myytiin "la Ville de Châtellerault"-tehtaan leimamerkin tavaroita, mutta nyt hän oli köyhä ja elää kituutteli poikansa maalarin luona pitäen tämän taloutta. Évariste oli vanhempi hänen molemmista lapsistaan. Mitä tytär Julie'hin tuli, joka aikaisemmin oli ollut muotikaupan myyjättärenä Rue Honorén varrella, niin parasta oli olla tietämätön hänen kohtalostaan, sillä ei ollut viisasta ilmoittaa, että hän oli karannut maasta erään ylimyksen kanssa.

— Herra Jumala! huokasi naiskansalainen Gamelin näyttäen pojalleen paksua, mustaa ja taikinaista limppua, — miten kallista leipä on; eikä se ole edes puhdasta vehnää. Torilla ei ole munia, ei vihanneksia, ei juustoa. Meidän täytyy syödä kastanjoita niin paljon, että pian muutumme kastanjoiksi itsekin.