He puhelivat sitten kauan vielä keskenään, unhottaen koko maailman. Évariste toi esiin etupäässä epämääräisiä, puhtaasti käsitteellisiä ajatuksia, jotka suuresti ihastuttivat Élodieta. Élodie puhui sydämellisiä, hyödyllisiä, yksityiskohtaisia asioita. Sitten kun hän mielestään ei enää voinut viipyä kauemmin, nousi hän päättävästi, antoi ystävälleen ne kolme punaista neilikkaa, jotka olivat auenneet hänen ikkunallaan, ja hypähti keveästi samoihin ajopeleihin, joissa hän oli tullutkin. Ne olivat keltaiseksi maalatut, hyvin korkeapyöräiset vuokravaunut, joissa ei ollut mitään merkillistä enempää kuin ajurissakaan. Mutta Gamelin ei milloinkaan käyttänyt vaunuja eikä kukaan muukaan hänen ympäristöstään. Nähdessään niiden korkein, nopein pyörin vyöryvän pois hän tunsi sydämensä puristuvan kokoon, ja jonkinlainen älyllinen kuvitelma valtasi hänet ikäänkuin tuskallinen aavistus: hänestä tuntui, että tuo ajurin hevonen kuljetti Élodieta pois jonnekin kauas nykyhetken ja kaiken olevaisen ulkopuolelle, kohti rikasta riemun kaupunkia, ylellisyyden ja huvin majoille, jonne hän itse ei koskaan voinut päästä.

Vaunut katosivat näkyvistä. Évaristen levottomuus lientyi; mutta hänen rintaansa jäi jonkinlainen kumea hätä, ja hän tunsi, että nuo äskeiset unhon ja hellyyden hetket eivät enää koskaan palaisi.

Hän kulki läpi Champs-Élysées'n, jonka varrella vaaleapukuiset naiset istuivat puutuoleilla ommellen ja kirjaillen lasten leikkiessä puiden alla. Muuan tötteröiden kaupustelija rummunmuotoisine laatikkoineen muistutti mieleen hänen L'allée des Veuves'illä tapaamansa tötterömummon, ja hänestä tuntui, että näiden kahden kohtauksen välillä oli vierähtänyt kokonainen elämä. Hän meni Vallankumoustorin poikki. Tuileries'n puutarhassa hän kuuli kaukaista äänten kaikua, tuota suurten päivien valtavaa yhteissorinaa, jonka vallankumouksen viholliset väittivät jo ainiaaksi vaienneen. Hän kiiruhti kulkuaan huudon ja metelin yhä kasvaessa ja saapui Rue Honorélle. Se oli täynnä kansaa, miehiä ja naisia, jotka huusivat: "Eläköön tasavalta! Eläköön vapaus!" Puutarhamuurit, ikkunat, parvekkeet, katot olivat täynnä katselijoita, jotka heiluttivat hattuja ja nenäliinoja. Muuan miinoittaja raivasi tietä kulkueelle, jonka ympärillä oli kunnallisvirkamiehiä, kansalliskaartilaisia, tykkimiehiä, santarmeja, husaareja — täten lähestyi hitaasti kansalaisten kantamana mies, jolla oli sappitautisen ihonväri, tammenlehväseppele otsalla, vanha, vihreä, kärpännahkakauluksella reunustettu viitta hartioilla. Naiset heittivät hänelle kukkia. Hänen keltaiset silmänsä katsoivat ympärilleen terävästi, ikäänkuin hän tästä intomielisestä kansanjoukosta olisi vielä tahtonut paljastaa kansan vihollisia, etsinyt kavaltajia rangaistakseen heitä. Kun hän oli Gamelinin kohdalla, huusi tämä paljastaen päänsä ja yhtyen äänellään tuohon satatuhantiseen sorinaan:

— Eläköön Marat!

Triumfaattori astui ikäänkuin kohtalo konventin saliin. Kansanjoukon hitaasti hajaantuessa Gamelin istui portailla Rue Honorén kulmassa tukien kädellään sydämensä kiivasta takomista. Se, mitä hän juuri oli nähnyt, täytti hänen mielensä ylevällä liikutuksella ja hehkuvalla innostuksella.

Hän jumaloi ja rakasti tuota Marat'ta, joka sairaana, kuume veressään, haavojen raatelemana, uhrasi viimeiset voimansa tasavallan palvelukseen ja joka köyhässä, kaikille avoimessa kodissaan otti hänetkin vastaan avoimin sylin, puhui hänelle hehkuvasti valtion menestyksestä ja kyseli häneltä joskus rikollisten aikeista. Hän riemuitsi siitä, että tuon vanhurskaan viholliset suunnitellessaan hänen perikatoaan olivat juuri sillä aiheuttaneet tämän voittojuhlan; hän siunasi vallankumoustuomioistuinta, joka vapauttaen Kansan ystävän oli jälleen antanut takaisin konventille sen innokkaimman ja puhtaimman lainlaatijan. Hän oli vielä näkevinään edessään tuon kuumeen polttaman, kansalaisseppelein koristetun pään, nuo miehekkään ylpeyden ja säälimättömän rakkauden leimaamat kasvot, nuo taudin jäytämät, kuluneet, mahtavat piirteet, tuon yhteenpuristuneen suun, tuon leveän rinnan, tuon väkevän, kuolemaan vihityn miehen, joka elävien voitto vaunujensa huipulta näytti sanovan kansalaistovereilleen: "Olkaa minun esimerkkiäni seuraten isänmaalle uskolliset kuolemaan asti."

Katu oli autio, yö peitti sen jo varjoonsa, lyhtyjensytyttäjä kulki ohitse tulituikkuineen, ja Gamelin kuiskasi:

— Kuolemaan asti!…

V.

Kello yhdeksän aamulla Évariste kohtasi Luxembourg'in puistossa
Élodien, joka odotti häntä eräällä penkillä.