Ensimmäisestä rakkaudentunnustuksestaan alkaen he olivat kuukauden ajan tavanneet toisensa joka päivä joko Maalaavassa Amorissa tai ateljeessa Place de Thionvillen varrella. He seurustelivat hyvin tuttavallisesti, mutta kuitenkin pidättyvästi, kuten tuon vakavan ja kunniallisen ihailijan luonne vaati. Hän oli sekä deisti että kunnon kansalainen ja valmis solmimaan liiton rakastettunsa kanssa joko lain tai ainoastaan Jumalan kasvojen edessä, aivan asianhaarojen mukaan, mutta missään nimessä hän ei tahtonut tehdä sitä muuten kuin täydessä päivän valossa ja julkisesti. Élodie käsitti kyllä hyvin, kuinka kunnioitettava tällainen aikomus oli, mutta kun hän ei uskonut tästä kaikin puolin mahdottomasta avioliitosta koskaan tulevan totta eikä myöskään tahtonut uhmata ulkonaista sopivaisuutta, hän alkoi totuttaa itseään siihen ajatukseen, että heidän välillään voisi olla suhde, joka salassa pidettynä olisi säädyllinen, kunnes pitkäaikainen kestävyys tekisi sen myös kunnioitettavaksi. Jonakin päivänä hän toivoi kyllä voittavansa tuon liian kunnioittavan ihailijansa epäröimiset, ja niinpä hän, kun hän ei tahtonut lykätä kauemmaksi eräitä välttämättömiä tunnustuksia, oli pyytänyt tunnin keskustelua tyhjässä puutarhassa Kartusiaaniluostarin lähellä.

Hän katsoi Évaristeen hellästi ja avomielisesti, tarttui hänen käteensä, veti hänet istumaan viereensä ja alkoi puhua vakavasti:

— Minä rakastan sinua liian paljon salatakseni sinulta mitään, Évariste. Luulen olevani arvoisesi: en olisi sitä, ellen sanoisi sinulle kaikkea. Kuule siis minua ja ole tuomarini! En voi soimata itseäni mistään alhaisesta, halvasta tai itsekkäästä teosta. Olen vain ollut heikko ja herkkäuskoinen… Ota myös huomioon, ystäväni, ne vaikeat olosuhteet, joissa olen elänyt. Sinä tunnet ne: minulla ei ollut enää äitiä; isäni, joka vielä oli nuori, ei ajatellut muuta kuin huvituksiaan eikä ollenkaan huolehtinut minusta. Minä olin tunteellinen; luonto oli lahjoittanut minulle hellän sydämen ja jalomielisen sielun; ja vaikka en myöskään ollut jäänyt vaille lujuutta ja tervettä arvostelukykyä, niin voitti tunne sillä kertaa minussa järjen. Voi, se voittaisi minussa vielä tänäkin päivänä, jos ne joutuisivat kiistaan siitä, antautuako vai ei kokonaan ja ikipäiviksi sinulle, Évariste.

Élodie ilmaisi ajatuksensa täsmällisesti ja hillitysti. Hänen sanansa olivat edeltäpäin harkittuja. Jo kauan sitten hän oli päättänyt tehdä tunnustuksensa, siksi että hän oli luonteeltaan suora, siksi että hänestä oli hauskaa jäljitellä Jean Jacques'ia, ja myös siksi, että hän, järkevästi kylläkin, ajatteli näin: "Jonakin kauniina päivänä Évariste voi saada tietää salaisuuksia, jotka eivät ole yksin minun hallussani; parempi siis on, että vapaaehtoisella tunnustuksella, joka koituu minulle kunniaksi, ilmaisen hänelle sen, minkä hän muuten eräänä päivänä saa kuulla muilta ikuiseksi häpeäksi minulle." Lempeämielinen ja luonnolle kuuliainen kun hän oli, ei hän tuntenut itseään erittäin syylliseksi, ja hänen tunnustuksensa ei sentähden ollut niinkään vaikea; eikä hän muuten aikonut sanoakaan enempää kuin mikä oli välttämätöntä.

— Ah, hän huokasi, — minkätähden et sinä tullut luokseni, rakas
Évariste, silloin kun olin yksin ja hylätty?…

Gamelin oli käsittänyt Élodien pyynnön ruveta hänen tuomarikseen aivan kirjaimellisesti. Ollen luonteensa ja kirjallisen kasvatuksensa nojalla kuin luotu kotioikeuden harjoittajaksi hän oli heti valmis kuulemaan Élodien tunnustuksia.

Kun tämä empi, hän antoi hänelle merkin puhua.

Silloin Élodie kertoi koruttomasti:

— Eräs nuori mies, jolla paitsi huonoja ominaisuuksia oli myös hyviä ja joka toi esille ainoastaan viimeksimainitut, tunsi jonkinlaista kiintymystä minuun ja osoitti minulle itsepintaista huomiota, joka hänenlaisensa miehen puolelta oli hämmästyttävää: hän oli parhaassa iässään, hyvin miellyttävä ja viehättävien naisten suosiossa, jotka eivät laisinkaan peittäneet lämpimiä tunteitaan. Hän ei hurmannut minua kauneudellaan eikä henkevyydellään… Hän osasi liikuttaa sydäntäni rakkaudenosoituksillaan, ja minä luulenkin, että hän todella rakasti minua. Hän oli hellä, tulinen. En vaatinut muita takeita kuin hänen sydämensä, ja hänen sydämensä oli huikentelevainen… En syytä ketään muita kuin itseäni, tunnustan ainoastaan oman vikani, en hänen vikaansa. En syytä häntä, sillä hän on käynyt minulle vieraaksi. Oi, minä vannon sinulle, Évariste, hän on minulle niinkuin ei häntä koskaan olisi ollutkaan!

Hän vaikeni. Gamelin ei vastannut mitään. Hän risti käsivartensa; hänen katseensa oli jäykkä ja pimeä. Hän ajatteli samalla kertaa rakastettuaan ja sisartaan Julie'tä. Juliekin oli kuunnellut rakastajan kuiskeita, mutta erosi siinä suhteessa onnettomasta Élodiesta, että hän oli antanut ryöstää itsensä, ei tunteellisen sydämensä hairahduksessa, vaan voidakseen kaukana omaisistaan elää huvituksissa ja ylellisyydessä. Ankaruudessaan hän oli tuominnut sisarensa, ja hän kallistui jo langettamaan tuomiota myös rakastetustaan.