Tavanmukaisten kohteliaisuuksien jälkeen jatkoi kansalainen Brotteaux äsken katkennutta puheenlankaa:
— Ne, joiden ammattina on ennustaa tulevaisia, rikastuvat harvoin. Huomataan liian pian heidän puijauksensa. Heidän vilpillisyytensä tekee heidät vihatuiksi. Mutta oikeastaan heitä pitäisi inhota paljon enemmän, jos he toden perään ilmaisisivat meille tulevaisuutemme. Sillä ihmisen elämä olisi sietämätöntä, jos hän tietäisi, mitä hänelle tapahtuu. Hän näkisi aina edessään tulevat onnettomuudet, joista hän kärsisi jo etukäteen, eikä hän voisi nauttia siitä hyvästä, minkä nykyhetki tarjoaa, kun hän tietäisi sen loppuvan. Tietämättömyys on ihmisten onnen välttämätön edellytys ja täytyypä tunnustaa, että heillä useimmiten onkin tämä edellytys erittäin suuressa määrässä. Itsestämme emme tiedä juuri mitään, toisista emme yhtään mitään. Tietämättömyydestä johtuu meidän rauhallisuutemme, valheesta meidän onnemme.
Naiskansalainen Gamelin toi liemen pöydälle, luki Benedicitensä, pyysi poikaansa ja vierastaan istumaan pöytään ja alkoi itse syödä seisoaltaan kieltäytyen ottamasta paikkaa, jonka kansalainen Brotteaux tarjosi hänelle vieressään, sillä hän tiesi, hän sanoi, mitä kohteliaisuus vaati.
VI.
Kello kymmenen aamulla. Ei pienintäkään tuulenhenkäystä. Oli kuumin heinäkuu, mitä miesmuistiin oli nähty. Ahtaalla Rue de Jérusalemilla seisoi satakunta sen piirin kansalaista jonottamassa leipurin oven edessä. Järjestystä valvoi neljä kansalliskaartilaista, jotka kivääri jalalla polttelivat piippuaan.
Kansalliskonventti oli määrännyt rajahinnan: heti olivat ryynit ja jauhot kadonneet. Niinkuin Israelin lasten korvessa oli pariisilaistenkin noustava jo ennen aamunkoittoa, jos he tahtoivat saada jotakin suuhunsa. Kaikki nämä ihmiset, miehet, naiset, lapset, seisoen kylki kyljessä paahtavan taivaan alla, joka hehkui kuin sula lyijy, hautoen katuojien rikkakasoja ja tehden hien ja lian hajun vieläkin tukehduttavammaksi, tuuppivat toisiaan, tekivät toisilleen kysymyksiä ja tarkastelivat toisiaan täynnä kaikkia niitä erilaisia tunteita, mitä ihmisolennot voivat tuntea toisiaan kohtaan, vastenmielisyyttä, inhoa, mielenkiintoa, himoa, välinpitämättömyyttä. Surullinen kokemus oli opettanut, että leipää ei riittänyt kaikille, niinpä viimeksi saapuneet koettivatkin salaa hiipiä jonon etupäähän; ne, jotka menettivät paikkansa, valittivat vääryyttä, suuttuivat ja huusivat turhaan loukatun oikeutensa puolesta. Naiset tuuppivat raivokkaasti olkapäillään ja lanteillaan säilyttääkseen paikkansa tai hankkiakseen itselleen paremman. Kun puristus kävi liian ankaraksi, alettiin huutaa: "Älkää työntäkö!" Ja jokainen puolustautui sillä, että häntä itseään työnnettiin.
Välttääkseen tätä joka päivä uudistuvaa epäjärjestystä olivat piirin valitsemat komissaarit keksineet kiinnittää leipurin oveen köyden, josta jokainen sai pitää kiinni vuoronsa mukaan; mutta liian lähekkäin olevat kädet yhtyivät köydellä ja joutuivat taisteluun keskenään. Joka vain päästi otteensa, ei enää saanut siitä kiinni. Pilantekijät tai tyytymättömät leikkasivat tavan takaa poikki sen, ja niin oli täytynyt luopua köyden käytöstä.
Tässä jonossa oli todella vähällä tukehtua, siinä luuli kuolevansa; siinä laskettiin leikkiä, päästeltiin pilapuheita, singottiin herjauksia ylimyksiä ja liittolaisia vastaan, jotka olivat kaiken pahan alkusyy. Kun joku koira sattui juoksemaan ohi, nimittivät irvihampaat sitä Pittiksi. Tuolla kuului joukosta mehevä korvapuustin läiskäys, jonka jonkun naiskansalaisen käsi oli lennättänyt jonkun hävyttömän poskelle; täällä nuori palvelustyttö naapurinsa tuuppimana, silmät puoliummessa ja suu raollaan huokaili tunteellisesti. Jokaista sanaa, jokaista elettä, jokaista liikettä, jossa vain tuo rakastettava ranskalaisluonne saattoi vainuta jotakin rivon hupailun aihetta, säesti muuan ryhmä nuoria irstailijoita Ça ira-laululla huolimatta erään vanhan jakobiinin vastalauseista, jota syvästi loukkasi se, että tuollaisiin likaisiin rivouksiin sekoitettiin tämä kertosäe, joka tulkitsi tasavaltalaista uskoa tulevaiseen onneen ja oikeuteen.
Ilmoitusten liisteröijä tuli tikapuut kainalossa ja kiinnitti seinälle vastapäätä leipuria erään kommuunin julistuksen, joka koski lihanjakelua. Ohikulkijat pysähtyivät lukemaan tuota vielä liimasta tahmeaa lehtistä. Muuan kaalien kaupustelija, joka kulki ohi kori selässä, pakisi karkealla, sälöisellä äänellään:
— Hyvästi, lihapadat! Nyt saadaan imeä peukaloitamme!