— Vallankumoustribunaalin tiedonanto!… Luettelo kuolemaantuomituista!
— Yksi vallankumousoikeus ei riitä, sanoi Gamelin. — Tarvitaan yksi jokaiseen kaupunkiin… Mitä sanonkaan? Jokaiseen kuntaan, jokaiseen kantoniin. Kaikkien perheenisien, kaikkien kansalaisten täytyy nousta tuomareiksi. Kun kansakuntaa uhkaavat vihollisten tykit ja petturien tikarit, on lempeys samaa kuin isänmaan kavallus. Ettekö huomaa! Lyon, Marseille, Bordeaux kapinoivat, Korsika on noussut, Vendée on tulessa ja liekissä, Mayence ja Valenciennes liittoutuneiden käsissä, petos kukoistaa maalla ja kaupungeissa, itse sotaleirissä, kavallus istuu kartta kädessä sotapäällikköjemme neuvospöydän ääressä!… Siispä pelastakoon giljotiini isänmaan!
— Minulla ei ole mitään oleellista vastaväitettä tehtävänä giljotiinia vastaan, vastasi vanha Brotteaux. —Luonto, tuo ainoa valtias ja opettaja, jonka tunnustan, ei millään tavoin varmista minua siitä, että ihmisen elämä olisi jonkin arvoinen, päinvastoin se kaikella tavoin opettaa, että sillä ei ole mitään arvoa. Elävien olentojen ainoa tarkoitus näyttää olevan joutua toisten samaan kohtaloon tuomittujen olentojen ruoaksi. Murha on luonnonoikeus, siispä on myös kuolemanrangaistus oikeutettu, sikäli kuin sitä ei käytetä siveyden ja oikeuden nimessä, vaan välttämättömyyden pakosta tai jonkin edun vuoksi. Kuitenkin mahtaa minulla olla hyvin turmeltuneet vaistot, koskapa minä inhoan verenvuodatuksen näkemistä, ja tätä heikkoutta minussa ei koko filosofiani ole vielä kyennyt parantamaan.
— Tasavaltalaiset, sanoi Évariste, — ovat inhimillisiä ja tunteellisia. Ainoastaan itsevaltiaat pitävät kuolemanrangaistusta välttämättömänä vallanvälineenä. Kaikkivaltias kansa on sen poistava kerran. Robespierre on jo noussut sitä vastustamaan ja hänen kanssaan kaikki isänmaanystävät; laki, joka määrää sen poistettavaksi, ei koskaan voi tulla liian aikaisin. Mutta sitä ei voida panna käytäntöön, ennenkuin tasavallan viimeinen vihollinen on kaatunut lain miekkaan.
Gamelinin ja Brotteaux'n takana seisoi nyt sankka joukko myöhästyneitä, ja niiden joukossa myös useita korttelin naisia, muun muassa eräs pitkä komea trikotöösi silomyssy päässä, puukengät jalassa, miekka vyöllä, ja eräs soma, vaalea, kiharatukkainen tyttönen, hyvin rypistynyt saali hartioilla, sekä eräs nuori, kalpea ja laiha äiti, joka antoi rintaa raihnaan näköiselle lapselle.
Lapsi, joka ei enää saanut rinnoista irti maitoa, huusi, mutta sen huudot olivat heikkoja ja nyyhkytykset olivat tukehduttaa sen. Se oli todella säälittävän pikkuinen raukka, sen iho oli kelmeänharmaa, silmät tulehtuneet, ja äiti tarkasteli sitä levottoman tuskaisesti.
— Siinäpä on kovin pikkuinen, sanoi Gamelin kääntyen tuon kurjan kapalovauvan puoleen, joka valitti ja vikisi aivan hänen selkänsä takana viimeksi saapuneiden jonottajien tukahduttavassa tungoksessa.
— Hän on puolen vuoden vanha, tuo pikku kulta! Hänen isänsä on armeijassa: hän on ollut Condéssa ajamassa pois itävaltalaisia. Hänen nimensä on Michel Dumonteil ja hän on kangaskauppa-apulainen ammatiltaan. Hän kirjoitutti itsensä armeijaan eräässä teltassa, joka oli pystytetty vastapäätä kaupungintaloa. Ystävä-raukkani tahtoi puolustaa isänmaataan ja nähdä vähän maailmaa… Hän kirjoittaa, että minun pitäisi olla kärsivällinen. Mutta kuinka herran nimessä voin antaa ruokaa Paulille — hänen nimensä on Paul — kun en voi hankkia ruokaa itsellenikään?
— Voi, huudahti tuo kaunis, vaalea tyttö, — täällä saamme vielä jonottaa tunnin ja illalla on sama surkeus sekatavarakaupan edessä. Saa melkein panna henkensä alttiiksi saadakseen kolme munaa ja pienen murenan voita.
— Voita, huokasi naiskansalainen Dumonteil, — sitä en ole nähnyt kolmeen kuukauteen!