Naiskansalainen Rochemauren hattu oli yltä päältä nauhoitettu kuin sorea ruokopilli, ja sitä koristavat töyhdöt vetivät vertoja itse juhlapukuisen lähettilään päähineelle. Peruukin, ihomaalin, kauneustäplien ja myskivoiteiden keinotekoisen kuoren allakin oli hänen hipiänsä vielä säilynyt raikkaana: nämä kirpeät, muodin vaatimat tehostukset ilmaisivat vain sitä elämän kiihkoa ja kuumetta, joka poltti ihmisiä näinä hirmun päivinä, epävarman huomisen kynnyksellä. Hänen leveäkäänteinen ja pitkäliepeinen liivinsä, jossa välkkyi valtavat teräsnapit, oli verenpunainen, ja hän vaikutti samalla kertaa niin ylhäiseltä ja vallankumoukselliselta, että oli vaikea päättää, kantoiko hän uhrien vai pyövelin värejä. Hänen mukanaan oli nuori rakuunasotilas.
Pitkä helmiäissauva kädessään hän kulki ympäri ateljeeta korkeana, kauniina, rehevänä, paisuvin povin, ja lähentäen tavan takaa kultalornettinsa harmaitten silmiensä eteen hän tarkasteli maalarin töitä, hymyillen, intoillen, antaen taiteilijan kauneuden tulistaa itsensä ihailuun ja imarrellen saadakseen itse imarteluja.
— Mitä tuo kuvaa, kysyi naiskansalainen, — tuo suurenmoinen ja liikuttava maalaus, tuo lempeä ja kaunis nainen nuoren sairaan vierellä?
Gamelin vastasi, että sen piti esittää Orestesta, jota hänen sisarensa Elektra vaalii, ja että jos hän olisi voinut suorittaa sen loppuun, olisi siitä kenties tullut hänen vähiten huono teoksensa.
— Aihe, hän jatkoi, — on otettu Euripideen Oresteesta. Olin lukenut tuosta murhenäytelmästä vanhan käännöksen mukaan erään kohtauksen, joka kerrassaan ihastutti minut, sen, missä nuori Elektra tukee veljeään tuskan vuoteella, pyyhkii vaahtoa hänen suupielistään, hivelee syrjään silmille valahtaneita hiuksia ja pyytää tätä rakastettua veljeä kuuntelemaan, mitä hänellä on sanottavana, sill'aikaa kun Raivottaret vaikenevat… Lukiessani tämän käännöksen useampaan kertaan alkoi minusta tuntua kuin olisivat nuo kreikkalaiset hahmot uineet jonkinlaisessa usvassa, niin etten voinut niitä oikein erottaa. Kuvittelin mielessäni alkutekstiä paljon voimakkaammaksi ja täyssointuisemmaksi. Tunsin vastustamatonta halua saada siitä oikean käsityksen ja sentähden menin professori Gailin luo, joka siihen aikaan luennoi kreikkaa Collège de Francessa, (tämä tapahtui vuonna 91) ja pyysin häntä selittämään minulle tuon kohtauksen sana sanalta. Hän tulkitsikin sen minulle pyyntöni mukaisesti ja minä sain silloin huomata, että nuo muinaisajan ihmiset ovat paljon yksinkertaisempia ja tuttavallisempia kuin mitä yleensä kuvitellaan. Niinpä sanoo Elektra Oresteelle: "Rakastettu veljeni, miten olen iloinen, että olet nukkunut! Tahdotko, että autan sinut istumaan?" Ja Orestes vastaa: "Niin, auta minua, ota minut hoivaasi ja pyyhi pois suuni ja silmäini ympärille kertynyt vaahto ja lima. Paina rintasi vasten rintaani ja siirrä pois kasvoiltani sikkaraiset hiukseni, sillä ne pimittävät katseeni…" Tämän nuoren ja raikkaan runouden ja näiden voimakkaiden ja naiivien ilmaisumuotojen lumoissa luonnehdin tuon taulun, jonka näette edessänne, kansalainen.
Maalari, joka tavallisesti puhui omista töistään niin kainosti ja arkatunteisesti, ei tahtonut ollenkaan lopettaa päästessään puhumaan tästä. Rohkaistuneena siitä pienestä hyväksymisen nyökkäyksestä, jonka kansalainen Rochemaure antoi hänelle lornettinsa takaa, hän jatkoi:
— Hennequin on mestarillisesti kuvannut Oresteen raivoa. Mutta Orestes liikuttaa meitä vielä enemmän murheessaan kuin raivossaan. Ajatelkaamme hänen kohtaloaan! Pojan rakkaudesta, kuuliaisuudesta pyhiä käskyjä kohtaan teki hän tuon rikoksen, josta jumalat vielä voivat hänet vapauttaa, mutta jota ihmiset eivät milloinkaan anna anteeksi. Kostaakseen loukatun oikeuden hän kielsi luonnon, teki itsensä epäinhimilliseksi, repi sydämen rinnastaan. Ja hän on ylpeä vielä tuon kauhistavan ja hyveellisen tihutyönsäkin taakan alla… Sitä juuri olen tahtonut tuoda esille tuossa veljen ja sisaren yhteisryhmässä.
Hän astui maalauksen eteen ja katseli sitä hyvillään.
— Muutamat kohdat, sanoi hän, — ovat jo melkein valmiit, esimerkiksi Oresteen pää ja käsivarsi.
— Se on vallan ihastuttava… Ja Orestes on teidän näköisenne, kansalainen Gamelin.