Hän luki ja eteni jonossa kaksi askelta neljännestunnissa. Hänen korvansa, jota latinalaisen runottaren vakavat ja runsaat soinnut iloittivat, oli kerrassaan kuuro kaikelle sille, mitä eukot hänen ympärillään hälisivät leivän, sokerin, kahvin, kynttiläin ja saippuan kallistumisesta. Täten hän säilytti sielunrauhansa saapuen vihdoin hartaana ja vakavana leipomon ovelle. Hänen takanaan seisoi Évariste Gamelin ja saattoi hänen päänsä yli nähdä oven rautaristikon päältä loistelevan kullatun lyhteen.
Hänkin astui nyt vuorostaan myymälään: korit ja hyllyt olivat tyhjiä; leipuri ojensi hänelle viimeisen leivän, joka vielä oli jäljellä ja joka ei painanut kahta naulaa. Évariste maksoi, ja rauta-aita suljettiin heti hänen kintereillään, ettei raivostunut rahvas pääsisi väkisin hyökkäämään leipomoon. Turha pelko: nämä ihmisparat, jotka olivat saaneet oppia kuuliaisuutta sekä entisiltä sortajiltaan että uusilta vapauttajiltaan, lähtivät hiljaa pois painunein päin ja laahustavin askelin.
Kun Gamelin tuli kadun kulmaan, hän näki naiskansalainen Dumonteilin istuvan eräillä portailla kapalovauva sylissään. Hän istui kuin kivettyneenä, värittömänä, kuivin, ilmeettömin silmin. Lapsi imi ahnaasti hänen sormeaan. Gamelin seisoi hetkisen hänen edessään, ujona, epävarmana. Nainen ei näyttänyt näkevän häntä.
Gamelin sammalsi muutamia sanoja, veti sitten taskustaan veitsen, luisella varrella varustetun linkkuveitsen, leikkasi leipänsä kahtia ja laski toisen puoliskon tuon nuoren äidin syliin, joka loi häneen hämmästyneen katseen: mutta Gamelin oli jo samassa kääntynyt nurkan taa.
Kun Évariste tuli kotiin, istui hänen äitinsä ikkunan ääressä ja parsi sukkia. Hän pani iloisesti jäljelläolevan leivän äitinsä käteen.
— Suo minulle anteeksi, äiti-kulta: olin niin väsynyt pitkäaikaisesta seisomisesta ja odottamisesta helteessä, että kotimatkalla vähitellen murentelin suuhuni puolet meidän leipäannoksestamme. Siitä on tuskin enää edes sinun osaasi jäljellä.
Ja hän oli pudistelevinaan murusia takistaan.
VII.
Ikivanhaa sananpartta käyttäen oli kansalainen leskirouva Gamelin sanonut: "Me syömme niin paljon kastanjoita, että pian muutumme itsekin samanlaisiksi." Tuona päivänä, heinäkuun kolmantenatoista, hän ja hänen poikansa olivat päivällisekseen syöneet kastanjalientä. Juuri kun he lopettelivat tätä karua ateriaa, aukaisi muuan hieno nainen oven ja täytti äkkiä koko ateljeen loistollaan ja hyvillä tuoksuillaan. Évariste tunsi hänet kansalainen Rochemaureksi. Luullen hänen erehtyneen ovessa ja etsivän kansalainen Brotteaux'ta, entistä ystäväänsä, hän oli jo vähällä lähteä ohjaamaan häntä "entisen" vinttikomeroon tai huutaa Brotteaux'ta alas säästääkseen tuolta hienolta naiselta vaivan kömpiä ylös myllyntikapuita pitkin; mutta ilmeni kuitenkin heti, että hänellä olikin asiaa Évariste Gamelinille, sillä hän sanoi olevansa erittäin iloinen tavatessaan hänet ja saadessaan olla hänen nöyrin palvelijansa.
He eivät olleet aivan outoja toisilleen. He olivat nähneet toisensa usean kerran Davidin ateljeessa, piirin kokouksissa, jakobiinien klubissa Vénuan ravintolassa: naiskansalainen Rochemaure oli kiinnittänyt Gameliniin huomiota hänen kauneutensa, nuoruutensa ja mielenkiintoisen ulkomuotonsa vuoksi.