— Huomaanpa, kansalainen Gamelin, että te, vaikka olettekin vallankumouksellinen maanpäällisissä asioissa, olette vanhoillinen, jopa taantumuksellinenkin, kun on kysymys taivaallisista. Robespierre ja Marat ovat sitä yhtä paljon kuin tekin. Ja minusta on merkillistä, että ranskalaiset, jotka eivät enää siedä mitään kuolevaista kuningasta, kuitenkin itsepäisesti haluavat pitää kuolemattoman kuninkaan, joka on paljon hirmuvaltaisempi ja julmempi. Sillä mitä on Bastilji, niin, yksinpä kidutuskammiokaan helvettiin verraten? Ihmiskunta jäljentää jumalansa tyranniensa mukaan, ja te, jotka hylkäätte alkuperäisen kuvan, säilytätte kuitenkin jäljennöksen!

— Oh, kansalainen, huudahti Gamelin, — ettekö häpeä puhua tuolla tavalla! Ja kuinka voitte sekoittaa tietämättömyyden ja pelon synnyttämiä pimeitä jumaluuksia itse maailmojen Luojaan? Usko hyvään Jumalaan on siveellisyyden kannalta välttämätön. Korkein olento on kaikkien hyveiden alkulähde, eikä voi olla tasavaltalainen, ellei usko Jumalaan. Sen ymmärsi Robespierrekin, joka jakobiinien salista käski viedä pois filosofi Helvetiuksen rintakuvan, sentähden että tämä oli istuttanut ranskalaisiin orjuuden taipumusta opettamalla heille jumalankieltämistä… Toivon joka tapauksessa, kansalainen Brotteaux, että sitten kun tasavalta on säätänyt Järjen palveluksen, te ette kieltäydy tunnustamasta niin viisasta uskontoa.

— Minä rakastan järkeä, mutta minä en kiihkoile sen puolesta, vastasi Brotteaux. — Järki johtaa ja valaisee meitä; mutta sitten kun olette tehneet sen jumalaksenne, se on sokaiseva teidät ja vievä teidät rikoksiin.

Ja seisoen molemmin jaloin katuojassa Brotteaux jatkoi järkeilemistään aivan samoin kuin hän vielä jonkin aika takaperin keskusteli istuen jossakin noista paroni d'Holbachin kuuluista nojatuoleista, jotka, kuten hänellä oli tapana sanoa, muodostivat koko luonnonfilosofian pohjaperustuksen.

— Jean-Jacques Rousseau, hän sanoi, — jolla oli koko lailla kykyä, etenkin musikaalista, oli aika vekkuli väittäessään saaneensa siveysoppinsa luonnolta, kun hän itse asiassa oli saanut sen Calvinilta. Luonto opettaa meitä syömään toisiamme ja on itse meille esikuvana kaikkiin niihin rikoksiin ja paheisiin, jotka yhteiskuntalaitos parantaa tai salaa. Tulee rakastaa hyveellisyyttä; mutta on hyvä tietää, että se yksinkertaisesti vain on eräs keino, jonka ihmiset ovat keksineet voidakseen elää mukavasti yhdessä. Se, mitä me nimitämme moraaliksi, on ainoastaan meidän ja meidän kaltaistemme olentojen epätoivoista hyökkäystä yleistä maailmanjärjestystä vastaan, joka on taistelua, verilöylyä ja vastakkaisten voimien sokeata leikkiä. Se hävittää itse itsensä, ja mitä enemmän minä tuota asiaa ajattelen, sitä enemmän varmistun siitä, että maailma on raivohullu. Jumaluusoppineet ja filosofit, jotka tekevät Jumalasta luonnon alkusyyn ja maailmankaikkeuden rakentajan, antavat hänestä tällä menettelyllä sangen järjettömän ja ilkeän kuvan. He sanovat häntä hyväksi, sentähden että he pelkäävät häntä, mutta heidän täytyy sittenkin tunnustaa, että hän toimii julmasti. He edellyttävät hänen ominaisuudekseen yksinpä ihmisellekin harvinaisen pahanilkisyyden. Ja juuri siten he hankkivat hänelle palvelijoita maan päällä. Sillä meidän kurja sukukuntamme ei koskaan rupeaisi palvelemaan oikeudenmukaisia ja hyväntahtoisia jumalia, joita sen ei tarvitsisi pelätä; eikä se viitsisi osoittaa niille hyvistä töistäkään kiitollisuutta, jonka se tietäisi tarpeettomaksi. Ilman kiirastulta ja helvettiä olisi tuo hyvä jumala jotakuinkin vähäpätöinen herra.

— Hyvä herra, sanoi isä Longuemare, — älkää puhuko mitään luonnosta: te ette tiedä, mitä se on.

— Jumal'avita, sen tiedän minä yhtä hyvin kuin tekin, arvoisa isä!

— Te ette voi sitä tietää, koska teillä ei ole mitään uskontoa ja koska vain uskonto voi opettaa meille, mitä luonto on, missä suhteessa se on hyvä ja kuinka se on turmeltunut. Älkää muuten odottakokaan, että minä vastaisin syytöksiinne: Jumala ei ole suonut minulle sitä hengen voimaa ja puheen hehkua, jota tarvitsisin voidakseni todistaa vääriksi teidän erehdyksenne. Pikemminkin pelkään, että kykenemättömyydelläni vain antaisin teille uutta aihetta pilkkaan ja paatumukseen, ja vaikka tunnenkin palavaa halua palvella teitä, en varomattomalla ihmisrakkaudellani voittaisi muuta kuin…

Hänen puheensa keskeytti moniääninen huuto, joka tullen jonon etupäästä ilmoitti koko nälkäisten joukolle, että leipomo avasi ovensa. Alettiin edetä, mutta kovin hitaasti. Muuan kansalliskaartilainen päästi viran puolesta ostajat sisään yhden kerrallaan. Paitsi leipuria, hänen vaimoaan ja apulaispoikaansa oli leivänmyynnissä vielä mukana kaksi siviilipukuista komissaaria, jotka kolmivärinen nauha vasemmassa käsivarressaan ottivat selvän siitä, että ostaja todella kuului tähän piiriin, sekä valvoivat sitä, ettei hänelle annettu enempää kuin mitä hänelle suhteellisesti kuului niiden suiden mukaan, joita hänellä oli elätettävänä.

Kansalainen Brotteaux piti nautinnon etsimistä elämän ainoana päämääränä: hän oli varma siitä, etteivät järki ja aistit, nuo jumalien puutteessa ainoat tuomarit, voineet keksiä mitään sen parempaa. Koska siis tämän viisaan miehen mielestä maalarin mielipiteet olivat vähän liian kiihkeitä ja munkin taaskin liian yksinkertaisia ollakseen erityisen huvittavia, veti hän, sovelluttaakseen vallitsevissa olosuhteissa menettelynsä oppinsa mukaiseksi, nuuskanruskean takkinsa ammottavasta taskusta esiin rakkaan Lucretiuksensa, joka elämän joka kohdassa aina tuotti hänelle mitä vilpittömintä nautintoa ja hupia. Tuo punainen safiaaninidos oli käytännössä kulunut ja kansalainen Brotteaux oli varovaisuuden vuoksi raaputtanut kannesta pois vaakunansa, kolme kultasaarta, jotka hänen isänsä, vuokraaja, oli ostanut sievoisella käteisellä rahasummalla. Hän avasi kirjasta sen paikan, missä runoilijafilosofi, joka tahtoo parantaa ihmiset rakkauden turhasta levottomuudesta, yllättää erään naisen palvelijattariensa sylistä tilassa, joka oli omiaan loukkaamaan kaikkia rakastavan miehen vaistoja. Kansalainen Brotteaux luki nuo säkeet kuitenkaan voimatta samalla olla heittämättä katseitaan soman tyttönaapurinsa kullanhohtavaan niskaan ja nauttien hengittämättä tuon pienen risa-Liisan kostean hipiän tuoksua. Runoilija Lucretiuksella oli vain yksi viisaus: hänen oppilaallaan Brotteaux'lla oli useampia.