— Marat on kuollut! Ylimykset ovat tappaneet hänet!
Kun Gamelin sydän täynnä surua, vihaa ja rakkautta lähti osoittamaan vapaudenmarttyyrille viimeistä kunnioitustaan, niin tuli häntä vastaan vanha, limousinilaispäähineeseen puettu maalaiseukko, joka lähestyi häntä ja kysyi, oliko tuo herra Marat, joka oli murhattu, mahdollisesti kirkkoherra Mara Saint-Pierre-de-Queyroix'sta.
VIII.
Eräänä tyynenä ja kirkkaana iltana, päivää ennen juhlaa käveli Élodie Évaristen käsivarteen nojaten Liiton kentällä. Työmiehet lopettelivat vielä kaikessa kiireessä työtään pystyttäen pylväitä, kuvapatsaita, temppeleitä, vuoria ja alttareita. Jättiläismäisiä vertauskuvia — kansanomainen Herkules, joka heiluttaa nuijaansa, Luonto, joka ravitsee maailmankaikkeutta ehtymättömistä rinnoistaan — nähtiin yht'äkkiä kohoavan tässä nälän ja kauhun riuduttamassa pääkaupungissa, jossa koko ajan kuulosteltiin, eikö jo Meaux'n tieltä päin kuuluisi itävaltalaisten tykkien jyrinää. Vendée korvasi tappionsa Nantes'in edustalla rohkeilla voitoilla. Rautainen ja liekkinen vihan ketju ympäröi tätä suurta vallankumouskaupunkia. Ja kuitenkin se otti vastaan suurenmoisella loistolla, kuten ainakin laajan valtakunnan hallitsijatar, niiden ensimmäisten kokousten edustajat, jotka olivat tunnustaneet uuden hallitusmuodon. Federalismi oli voitettu; yksi, jakamaton tasavalta oli voittava kaikki vihollisensa.
Évariste osoitti kädellään väkirikasta kenttää:
— Täällä juuri 17 p:nä heinäkuuta 91 tuo kurja Bailly ammutti kansaa isänmaan alttarin juurella. Krenatööri Passavant, tuon verilöylyn todistaja, palasi silloin kotiin, repi rikki nuttunsa ja huudahti: "Olen vannonut kuolevani yhdessä vapauden kanssa; sitä ei ole enää: minä kuolen!" Ja hän ampui luodin otsaansa.
Sillä välin tarkastelivat rauhalliset porvarit ja taiteilijat juhlan valmistuksia, ja heidän kasvonsa kuvastivat elämänrakkautta, mutta yhtä synkkää kuin itse elämäkin: suurimmatkin tapahtumat muuttuivat heidän henkisessä näköpiirissään yhtä pieniksi kuin he itsekin ja yhtä mitättömiksi. Jokainen pariskunta käveli siinä kantaen sylissään perillistään tai taluttaen kädestä ja juoksuttaen edellään lapsia, jotka eivät olleet yhtään kauniimpia kuin vanhemmatkaan ja joilla ei näyttänyt olevan edellytyksiä tulla onnellisemmiksikaan, mutta jotka myös kerran puolestaan tulisivat antamaan elämän toisille, ilon ja kauneuden puolesta yhtä keskinkertaisille lapsille. Mutta väliin sukeltautui väkijoukosta myös esiin joku kaunis ja solakka nuori tyttö, joka herätti nuorukaisissa hehkuvia aistikuvitelmia ja vanhuksissa kaipuuta suloiseen nuoruusaikaan.
Sotakoulun kohdalla Évariste näytti Élodielle muutamia egyptiläisiä kuvapatsaita, jotka David oli piirustanut Augustuksen ajalta periytyväin roomalaisten esikuvien mukaan. He kuulivat silloin erään vanhan puuteroidun pariisilaisen huudahtavan:
— Luulisi aivan olevansa Niilin rannoilla! Näinä kolmena viimeisenä päivänä, joina Élodie ei ollut yhtään tavannut ystäväänsä, oli Maalaavassa Amorissa tapahtunut vakavia asioita. Kansalainen Blaise oli ilmiannettu varmuusvaliokunnalle kavalluksista tavaranhankinnassa. Onneksi kuvakauppias oli piirissään tunnettu: Piques-piirin valvontavaliokunta oli yleiselle varmuusvaliokunnalle mennyt takuuseen hänen kansallisesta mielenlaadustaan kokonaan puhdistaen hänet epäluulonalaisuudesta.
Kerrottuaan suuresti liikuttuneena tämän tapahtuman Élodie jatkoi: