— Me olemme nyt taas rauhassa, mutta kovin me säikähdimme. Ei paljon puuttunut, etteivät pistäneet isääni vankeuteen. Jos vaarallista tilaa olisi kestänyt vielä joitakin tunteja kauemmin, olisin tullut pyytämään, että sinä, Évariste, olisit mennyt puhumaan hyvää hänen puolestaan vaikutusvaltaisille ystävillesi.
Évariste ei vastannut. Ja Élodie ei ollenkaan aavistanut, mitä tämän vaikenemisen alla piili.
He kulkivat käsi kädessä pitkin Seinen rantoja. He tunnustivat toisilleen keskinäistä mieltymystään Julien ja Saint Preux'n lauseparsin: tuo hyvä Jean-Jacques lahjoitti heille keinot maalata ja koristaa rakkauttaan.
Kunnallishallitus oli saanut aikaan tuon ihmeen: loihtinut päiväksi ylellisyyden hohteen nälkiintyneen kaupungin ylitse. Invaliditorille pitkin joen rantaa oli järjestetty markkinat: siellä myytiin kojuissa sianmakkaroita ja lihamakkaroita, laakerinlehdillä koristettuja siankinkkuja, Nanterren torttuja, piparkakkuja, ohukaisia, neljän naulan painoisia leipiä, limonadia ja viiniä. Lisäksi oli sellaisia myymälöitä, joissa myytiin isänmaallisia lauluja, kokardeja, kolmivärinauhoja, kukkaroita, messinkiketjuja ja kaikenlaista pientä korurihkamaa. Pysähtyen erään vaatimattoman kultasepän näytekaapin eteen Évariste valitsi sieltä itselleen hopeasormuksen, joka oli somistettu Marat'n liinaankäärittyä päätä esittävällä kohokuvalla. Ja hän pujotti sen Élodien sormeen.
* * * * *
Samana iltana Gamelin meni Rue de l'Arbre-Secille, naiskansalainen Rochemauren luo, joka oli pyytänyt häntä tulemaan tärkeän asian vuoksi. Hän tapasi rouva Rochemauren sänkykamarista, missä tämä makaili keimailevassa kotipuvussa leposohvallaan.
Aivan kuin naiskansalaisen asento, joka ilmaisi hekumallista riutumusta, niin kaikki hänen ympärilläänkin todisti hänen sulouttaan, leikitteleviä elämän tapojaan ja lahjojaan: harppu puoleksiavatun klaveerin vieressä, kitara nojatuolissa, kirjailukehys siihen jännitettyine silkkikankaineen, hiukan hahmoteltu miniatyyrimaalaus pöydällä, papereita, kirjoja, epäjärjestyksessä oleva kirjasto, jossa näkyi ilmeisesti yhtä tiedonjanoisen kuin hyväilynhaluisenkin käden hävityksen jäljet. Hän ojensi kätensä suudeltavaksi ja sanoi:
— Terve teille, kansalainen valamies!… Juuri tänään antoi Robespierre vanhempi minulle teidän puolestanne suosituskirjeen presidentti Hermanille. Kirje oli erittäin hyvin kokoonpantu ja kuului jotenkin tähän tapaan: "Kiinnitän huomiotanne kansalainen Gameliniin, jota on suositeltava sekä lahjojensa että isänmaanrakkautensa puolesta. Katson velvollisuudekseni saattaa tietoonne isäänmaanystävän, jolla on vallankumoukselliset periaatteet ja joka myös järkähtämättä toimii niiden mukaan. Varmastikaan ette laiminlyöne tilaisuutta olla hyödyksi tasavaltalaiselle…" Kiireimmiten vein tämän kirjeen presidentti Hermanille, joka otti minut vastaan erinomaisen kohteliaasti ja heti allekirjoitti nimityksenne. Asia on selvä.
Hetkisen vaitiolon jälkeen sanoi Gamelin:
— Kansalainen, vaikkakaan minulla ei ole edes leipäpalastakaan äidilleni annettavana, niin vannon kunniani kautta, että en ota vastaan valamiehen tehtävää muun vuoksi kuin palvellakseni tasavaltaa ja kostaakseni kaikille sen vihollisille.