Kansalainen Blaise, joka oli erinomainen ratsastaja, oli noussut hevosen selkään ja lasketti täyttä ravia muiden edellä, jott'eivät vaunut pääsisi tomuttamaan häntä.
Sitä myöten kuin vaunujen pyörät loittonivat etukaupungin katuja, unohtivat matkailijat jokapäiväiset huolensa; ja nähdessään ympärillään ketoja, puita ja taivasta he kävivät mieleltään leppoisiksi ja hymyileviksi. Élodie haaveili, että hän oli luotu kasvattamaan kananpoikasia Évaristen rinnalla, joka jonkin kylän rauhantuomarina asuisi metsän reunassa, virran partaalla. Jalavat tien varrella vilisivät sivuitse. Kyläteille ajettaessa hyökkäsivät talojen vahtikoirat vinoittain vaunuja vastaan ja haukkuivat hevosten jaloissa, jota vastoin suuri espanjalainen lintukoira, joka oli maannut poikittain tiellä, vastahakoisesti laittautui syrjään; kanat lensivät joka suuntaan ja suoraan tien ylikin päästäkseen pakoon; hanhet etääntyivät hitaasti kiinteänä ryhmänä. Likaiset lapset katsoa töllistelivät vaunuja. Aamu oli lämmin, taivas kirkas. Kuivuuttaan halkeileva maa odotti sadetta. He nousivat alas vaunuista Villejuifin kohdalla. Kauppalan läpi kulkiessaan Desmahis pistäytyi hedelmäkauppaan ostaakseen kirsikoita, joita hän aikoi tarjota seurassaan oleville naiskansalaisille. Myyjätär oli sievä: Desmahis'ta ei näkynyt eikä kuulunut. Philippe Dubois huusi häntä liikanimeltä, jota hänen ystävänsä yleisesti käyttivät:
— Hei! Barbaroux… Barbaroux!
Tuon kirotun nimen kuullessaan höristivät ohikulkijat korviaan, ja kaikkiin ikkunoihin ilmestyi kasvoja. Ja kun muutamat sanskulotit näkivät nuoren, kauniin miehen tulevan hedelmämyymälästä liivit auki, pitsiröyhelö hulmuten jättiläismäisellä rinnalla, kirsikkakori olalla, takki kepin kärjessä, niin he luulivat häntä todellakin tuoksi pannaan julistetuksi girondistiksi ja kävivät kovakouraisesti häneen käsiksi ja olisivat hänen kiukustuneista vastalauseistaan huolimatta vieneet hänet kunnallishallitukseen, elleivät vanha Brotteaux, Gamelin ja nuo kolme nuorta naista olisi todistaneet, että tämän kansalaisen nimi oli Philippe Desmahis ja että hän oli ammatiltaan kaivertaja ja hyvä jakobiini. Vielä oli epäluulonalaisen näytettävä kansalaiskorttinsa, joka hänellä onneksi sattumalta oli mukanaan, sillä muuten hän oli kovin huolimaton tuollaisissa asioissa. Täten hänen onnistui päästä isänmaallisten kyläläisten kynsistä ilman pahoja vaurioita; ainoastaan toinen pitsikalvosin oli reväisty pois, joka vahinko oli verraten mitätön. Ne kansalliskaartilaiset, jotka olivat häntä kovakouraisimmin pidelleet, esittivät hänelle anteeksipyynnönkin ja ehdottivat, että hänet kannettaisiin riemusaatossa kunnallishallitukseen.
Päästyään jupakasta vapaaksi katsahti naiskansalaisten Élodien, Rosen ja Juliennen piirittämä Desmahis katkerasti hymyillen Philippe Dubois'han, josta hän ei pitänyt ja jota hän epäili tahallisesta koirankujeesta. Ollen päätä pitempi hän loi korkeudestaan häneen musertavan silmäyksen ja sanoi:
— Dubois, jos vielä kerrankin nimität minua Barbaroux'ksi, niin nimitän minä sinua Brissot'ksi; hän on pieni, paksu ja naurettavan näköinen äijän kanttura, jolla on rasvattu tukka, öljyinen iho ja niljaiset kädet. Kukaan ei epäile ettetkö sinä juuri ole tuo häpeämätön Brissot, kansan vihollinen; ja inhon ja kauhun valtaamina tulevat tasavaltalaiset heti sinut nähtyään hirttämään sinut lähimpään lyhtypylvääseen… Ymmärrätkö?
Kansalainen Blaise, joka juuri tuli juottamasta hevostaan, vakuutti, että hän oli selvittänyt tämän jutun, vaikkakin kaikille oli ilmeistä, että se oli selvinnyt ilman häntä.
Noustiin jälleen vaunuihin. Tiellä kertoili Desmahis taas hevosmiehelle, että tälle Longjumeaun tasangolle oli ennen muinoin pudonnut useita kuun asukkaita, jotka ulkomuodoltaan ja väriltään muistuttivat sammakoita, mutta olivat muuten paljon kookkaampia. Philippe Dubois ja Gamelin puhuivat taiteestaan. Dubois, joka oli Regnault'in oppilas, oli käynyt Roomassa. Hän oli nähnyt Rafaelin seinäverhomaalaukset, jotka hän asetti kaikkien mestariteosten yläpuolelle. Hän ihaili Correggion väritystä, Annibale Carraccin keksimiskykyä ja Domenichinon piirustusta, mutta mitä tyyliin tuli, ei hän tiennyt mitään, jota olisi voinut verrata Pompeo Battonin tauluihin. Hän oli Roomassa seurustellut herra Ménageot'n ja rouva Lebrunin kanssa, jotka molemmat olivat puhuneet vallankumousta vastaan: sentähden hän ei myöskään maininnut heistä mitään. Mutta hän kehui Angelica Kauffmannia, jolla oli puhdas maku ja joka tunsi antiikkia.
Gamelin valitteli sitä, että ranskalaisen maalaustaiteen myöhäistä kukoistusta, joka ei ulottunut Lesueurin, Clauden ja Poussinin aikaa kauemmaksi vastaten italialaisen ja flaamilaisen koulun rappeutumiskautta, oli seurannut niin nopea ja jyrkkä alasmeno. Syynä siihen hän piti yleisiä tapoja ja akatemiaa, joka oli niiden ilmaisumuoto. Mutta akatemia oli juuri saatu onnellisesti tukahdetuksi, ja uusia periaatteita seuraten David ja hänen koulunsa par'aikaa loivat uutta, vapaan kansan arvoista taidetta. Nuorempien maalareiden joukossa Gamelin kadehtimatta asetti ensimmäiselle sijalle Hennequinin ja Topino-Lebrunin. Philippe Dubois piti Regnault'ia, opettajaansa, Davidia parempana ja pani toivonsa maalaustaiteessa nuoreen Gérard'iin.
Élodie onnitteli naiskansalainen Théveniniä hänen punaisesta, samettisesta poimuhatustaan ja valkoisesta puvustaan. Ja näyttelijätär kiitteli molempain seuralaistensa pukuja sekä neuvoi heille keinoja, millä ne voisi saada vieläkin hienommiksi: hänen mielestään oli koristeita vähennettävä.