— Ei koskaan ole kyllin yksinkertaisessa puvussa, hän sanoi. — Sen oppii teatterissa, jossa vaatetuksen tulee päästää näkyviin kaikki ruumiin asenteet. Siinä on sen oikea kauneus, ja muuta se ei tarvitse.
— Aivan niin, kultaseni, vastasi Élodie. — Mutta mikään ei pukuasioissa ole kalliimpaa kuin yksinkertaisuus. Eikä se, että me käytämme yllämme kaikenlaista korurihkamaa, aina riipu huonosta mausta; välistä se myös johtuu säästäväisyydestä.
He puhelivat sitten suurella harrastuksella syksyn muodeista, sileistä mekkohameista, lyhyistä vartaloista.
— Niin monet naiset tekevät itsensä rumemmiksi seuratessaan muotia! sanoi Thévenin. — Pitäisi pukea itsensä vartalonsa mukaisesti.
— Ainoastaan ruumiin ympäri vapaasti kiedotut ja poimutetut kankaat ovat kauniita, sanoi Gamelin. — Kaikki leikattu ja neulottu on hirveätä.
Nämä ajatukset, jotka olisivat paremmin soveltuneet johonkin Winckelmannin kirjaan kuin pariisittarien kanssa puhelevan nuoren miehen suuhun, otettiin vastaan halveksivalla välinpitämättömyydellä.
— Täksi talveksi suunnitellaan vanulla sisustettuja, silkkipeittoisia kappoja à la laponne ja pyöreäksi leikattuja Zuleima-kappoja, joihin kuuluu turkkilaismalliset liivit.
— Nuo ovat vain hätäapukeinoja, sanoi Thévenin. — Niitä myydään valmiina. Minulla on muuan pikku ompelijatar, joka neuloo kuin enkeli ja joka ei ole kallis: minä lähetän hänet teille, rakas ystävä.
Ja sanat lentelivät keveinä ja innokkaina levitellen ja kohotellen silmien eteen kaikenlaisia hienoja kudoksia, raitaisia silkkejä, sileitä pekingsilkkejä, siciliennesilkkejä, harsoja ja nankingeja.
Ja vanha Brotteaux, joka kuunteli heitä, ajatteli surumielisin hekumantuntein noiden hurmaa vain muotojen verhoksi heitettyjä yhden muotikauden huntuja, jotka kestävät vain jonkin vuoden ja syntyvät alati uudestaan kuin kedon kukkaset. Ja hänen katseensa, joka noista kolmesta nuoresta naisesta siirtyi peltojen ruiskukkasiin ja unikkoihin, himmentyi kyyneleiseen hymyyn.