He saapuivat Orangis'hin yhdeksän aikana ja pysähtyivät Kellon majataloon, jossa Poitrine-puolisot tarjosivat ravintoa ja hoivaa ihmisille ja eläimille. Kansalainen Blaise, joka oli jo ehtinyt siistiä asunsa, tarjosi kätensä naiskansalaisille. Tilattuaan päivällisen kello kahdeksitoista he lähtivät, edellään pikkuinen kylän poika, joka kantoi heidän maalirasioitaan, salkkujaan, telineitään ja päivänvarjojaan, kulkemaan jalan ketojen poikki Orges-ja Yvette-virtojen yhtymäkohdalle, tuolle ihanalle paikalle, josta voi nähdä koko Longjumeaun viheriöivän tasangon Seine-virran ja Saint-Genevièven metsien kehyksessä.
Jean Blaise, joka johti tuota pientä taiteilijaryhmää, ylläpiti entisen rahamiehen kanssa hupaista keskustelua, jossa vilahteli sikin sokin mitä erilaisimpia henkilöitä, Verboquet Jalomielinen, Catherine Cuissot, kirjojenkaupustelijatar, Chaudronin neitoset, poppamies Galichet ja myös Cadet-Roussellen ja madame Angot'n nykyaikaisemmat hahmot.
Évariste, joka nähdessään elonkorjaajain sitovan lyhteitä oli leimahtanut äkilliseen luonnonrakkauteen, tunsi kyynelten nousevan silmiinsä; sopusoinnun ja rakkauden unelmat täyttivät hänen sydämensä. Desmahis puhalteli naiskansalaisten hiuksiin voikukkien siivekkäitä siemeniä. Koska kaikki kolme kaupunkilaisten tavoin pitivät kukkavihoista, he kokosivat niityltä peitsiruohoja, joiden kukat kiertävät vartta tiheänä tähkänä, pehmeän-sinipunervin kellokiehkuroin koreilevia kellokukkia, tuoksuvan rautayrtin hentoja korsia, seljapensaan oksia, minttuja, villiresedoita, pyörtänökärsämöitä, kaikkia syyskesän kasvikuntaan kuuluvia kukkia. Ja kun Jean-Jacques oli tehnyt kasvitieteen muotiasiaksi kaupungin tyttöjen keskuudessa, tiesivät kaikki kolme, mikä minkin kukan nimi oli ja mitä mikin merkitsi. Kun kuivuuden riuduttamat hennot terälehdet varisivat Élodien käsissä ja putosivat sateena hänen jalkoihinsa, hän huokasi:
— Kukatkin kuihtuvat jo!
Kaikki ryhtyivät nyt työhön ja koettivat ilmentää luontoa sellaisena kuin he sen näkivät, mutta jokainen näki sen jonkun mestarin kaavoissa. Ei aikaakaan niin oli jo Philippe Dubois Hubert Robert'in tyyliin luonnostellut autioksi jätetyn talon, kaadettuja puita, kuivuneen puron. Gamelin löysi Yvetten rannoilta Poussinin maisemia. Philippe Desmahis maalaili erään kyyhkyslakan edessä Callot'n ja Duplessis'n pikareskiin sävyyn. Vanha Brotteaux, joka kehui jäljittelevänsä flaamilaisia, piirusti huolellisesti erästä lehmää. Élodie hahmotteli mökin kuvaa, ja hänen ystävättärensä Julienne, joka oli värikauppiaan tytär, järjesti hänen värilautasensa. Muutamat lapset, jotka olivat tuppautuneet aivan kiinni häneen, katselivat hänen maalaamistaan. Hän sai heidät siirtymään vähän etäämmälle nimittämällä heitä pikkunaskaleiksi ja antamalla heille karamelleja. Ja kun naiskansalainen Thévenin keksi heidän joukossaan joitakin sievempiä tylleröitä, hän pesi heidät, suuteli heitä ja pisti kukkia heidän hiuksiinsa. Hän hyväili heitä surunsekaisen lempeästi, sentähden ettei hänellä itsellään ollut iloa olla äiti ja myös siksi että hän tahtoi somistaa itseään hellätunteisella ilmeellä sekä harjoitella asenteen ja ryhmityksen taitoa.
Hän oli ainoa, joka ei piirustanut eikä maalannut. Hän tahtoi lukea rooliaan ja vielä enemmän miellyttää. Ja roolivihko kädessään hän kulki yhden luota toisen luo, keveänä ja hurmaavana. "Ei ihoa, ei piirteitä, ei vartaloa, ei ääntä", sanoivat hänestä naiset, mutta hän täytti ympäristönsä liikkeellä, värillä ja sopusoinnulla. Kuihtuneena, somana, väsyneenä ja väsymättömänä, hän oli retken suurin sulostaja. Kun hän oli luonteeltaan epätasainen ja sentään aina iloinen, herkkähermoinen, helposti ärtyvä ja sentään mukautuva ja sopuisa, teräväkielinen mitä kohteliaimmassa sävyssä, turhamainen, vaatimaton, rehellinen, vilpillinen, ihastuttava, ei suinkaan ollut Rose Théveninin vika, jos ei häntä onnistanut maailmassa ja jos ei hänestä tehty jumalatarta; mutta ajat olivat huonot, eikä Pariisissa enää ollut suitsutusta eikä alttareita sulottarille. Naiskansalainen Blaisekään, joka hänestä puhuessaan, rypisti nenäänsä ja nimitti häntä "äitipuolekseen", ei voinut hänen läsnäollessaan vastustaa hänen lumoustansa.
Harjoiteltiin parhaillaan Les Visitandines näytelmää, ja Rose iloitsi siitä, että hän oli saanut siinä niin luonnonraikkaan osan. Sillä luonnollisuuteen hän kaikessa pyrki ja pääsikin.
— Emmekö siis ollenkaan saa nähdä Pamélaa? sanoi kaunis Desmahis.
Kansallisteatteri oli suljettu ja näyttelijät lähetetty
Madelonnettes'in nunnaturvalaan ja Pélagie-vankilaan.
— Onko tämä vapautta? huudahti naiskansalainen Thévenin kohottaen taivaaseen kauniit, suuttumusta leimuavat silmänsä.