— Kansallisteatterin näyttelijät, sanoi Gamelin, — ovat ylimysmielisiä, ja kansalainen François'n kappale on omiaan herättämään kaipausta aatelisiin etuoikeuksiin.
— Hyvät herrat, sanoi näyttelijätär Thévenin, — ettekö siis voi kuunnella mitään muita kappaleita kuin niitä, jotka imartelevat teitä?…
Puolenpäivän aikaan alkoi itse kukin tuntea itsensä aika nälkäiseksi, ja tuo pieni seurue palasi takaisin majataloon.
Évariste kulki Élodien rinnalla ja muistutteli hymyillen hänen mieleensä heidän ensimmäisiä tapaamisiaan.
— Kaksi linnunpoikaa oli pesästään katolta pudonnut sinun akkunalaudallesi. Sinä pistelit niiden nokkaan ruokaa; toinen niistä jäi eloon ja lensi tiehensä. Toinen kuoli siihen pieneen vanupesään, jonka sinä olit sille valmistanut. "Juuri se, josta minä pidin enemmän", sanoit sinä. Sinä päivänä sinulla, Élodie, oli punainen nauharuusu tukassasi.
Philippe Dubois ja Brotteaux, jotka tulivat vähän muiden jäljessä, puhuivat Roomasta, jossa he olivat olleet kumpikin, jälkimmäinen v. 72, edellinen akatemian viimeisinä aikoina. Ja vanha Brotteaux muisteli vieläkin prinsessa Mondragonea, joka kyllä olisi kallistanut korvansa hänen huokauksilleen ilman kreivi Altieria, joka lakkaamatta seurasi häntä kuin varjo. Philippe Dubois ei unohtanut mainita, että hän oli ollut kutsuttu päivällisille kardinaali de Bernis'n luo ja että tämä oli maailman kohteliain isäntä.
— Minäkin tunsin hänet, sanoi Brotteaux, — ja voinpa sanoa kerskumatta, että kuuluin jonkin aikaa hänen lähimpään seurapiiriinsä: hän seurusteli kernaasti roskaväen kanssa. Hän oli rakastettava mies ja vaikkakin hän mielellään lasketteli perättömiä, niin oli hänen pikkusormessaan jo enemmän tervettä filosofiaa kuin kaikkien noiden teidän jakobiinienne päässä yhteensä, jotka tahtovat meitä hyveellistyttää ja jumalallistuttaa. Tuhat kertaa enemmän pidän noista yksinkertaisista teofageistamme, jotka eivät tiedä, mitä he tekevät, eivätkä, mitä he sanovat, kuin noista raivohulluista poropeukaloista, jotka laativat lakeja ja koettavat mahdollisimman ahkerasti teloittaa meitä tehdäkseen meidät hyveellisiksi ja viisaiksi ja saadakseen meidät palvelemaan Korkeinta olentoa, joka on luonut heidät omaksi kuvakseen. Ennen aikaan oli minulla Les Ilettes'in kappelissa messunlukijana muuan köyhä pappisaakuli, joka saatuaan lasin sanoi: "Älkäämme panetelko syntisiä; niiden kustannuksellahan me arvottomat pappi-parat juuri elämme!" Myöntäkää, herra, että tuolla litanianlopottajalla oli terveet hallinnolliset periaatteet. Pitäisi palata takaisin niihin ja hallita ihmisiä sellaisina kuin he ovat eikä sellaisina kuin tahdottaisiin heidän olevan.
Naiskansalainen Thévenin oli lähestynyt ukko Brotteaux'ta. Hän tiesi, että tämä mies ennenaikaan oli elänyt komeasti, ja tällä loisteliaalla muinaisuuden muistolla koristi hänen mielikuvituksensa nyt tuon entisen rahamiehen nykyhetkistä köyhyyttä, joka hänen mielestään oli vähemmän nöyryyttävä siksi, että se oli yleinen ja yleisestä sekasorrosta johtuva. Hän tarkasteli häntä uteliaana, eikä ilman eräänlaista kunnioitusta, aivan kuin jonkun tuollaisen auliin Kroisoksen viimeisiä jäännöksiä, jollaisia hänen vanhemmat ammattisisarensa teatterissa huokaillen ylistivät. Ja sitä paitsi häntä miellytti tämä hyvin kuluneessa ja hyvin siistissä nuuskanruskeassa lievetakissa esiintyvä vanha herra.
— Herra Brotteaux, hän sanoi tälle, — kaikki tietävät, että te ennen muinoin hiiviskelitte kauniin, ilotulia tuikkavan öisen puiston myrttilehdoissa näyttelijättärien ja tanssijattarien seurassa kaukaisen huilun- ja viulunsoiton helinässä… Voi, he olivat varmaankin paljon kauniimpia, nuo teidän silloiset jumalattarenne oopperasta ja Comédie-Françaisestä, kuin me poloiset pienet kansallisnäyttelijättäret?
— Älkää luulkokaan sellaista, neiti, vastasi Brotteaux, — ja tietäkää, että jos siihen aikaan olisi ollut ainoakaan sellainen kuin te, niin olisi hän, jos hän vain olisi tahtonut, vaeltanut kuin kuningatar, yksin ja ilman kilpailijaa, tuossa samaisessa puistossa, jota te hyväntahtoisesti suvaitsette kuvitella niin imartelevan kauniiksi.