Ravintola Kello oli aivan maalaismallinen. Rautatammen oksa riippui ajoportin päällä, joka johti aina lokaiselle pihalle, missä kanat tepastelivat ja nokkivat maata. Pihan perällä oli kaksikerroksinen asuinrakennus, jota varjosti korkea, sammaloitunut tiilikatto ja jonka seinät peittyivät melkein kokonaan vanhojen, täydessä kukassa olevien köynnösruusujen alle. Oikealla ojentelivat muutamat leikatut hedelmäpuut latvojaan matalan puutarhamuurin ylitse. Vasemmalla oli talli ulkonevine rehuhäkkeineen ja heinäparvineen. Seinää vasten oli asetettu tikapuut. Samalla suunnalla oli vielä vaja täynnä maanviljelyskaluja ja pölkkyjä, ja siellä vanhojen kärryjen päällä seisoi valkea kukko pitäen silmällä kanaparveaan. Tältä puolelta sulki pihan navettarakennusten rivi, ja niiden edessä kohosi niinkuin kunniakas sukukumpu valtava lantakasa, jota juuri parhaillaan leveä, karkeatekoinen, keltahiuksinen tyttö väänteli tadikolla. Hänen puukenkänsä olivat täynnä lantavettä, joka liotti hänen paljaita jalkojaan, ja silloin tällöin loksahtivat hänen safraninkeltaiset kantapäänsä kengistä esiin. Hänen ylöskäärityn hameensa alta näkyivät hänen valtavan paksut, matalat ja lian peittämät pohkeensa.
Juuri kun Philippe Desmahis katseli häntä ihmeissään ja huvittuneena luonnon eriskummallisesta leikistä, joka oli rakentanut tämän tytön leveämmäksi kuin oli pitkä, huusi majatalon isäntä:
— La Tronche hoi! Mene hakemaan vettä!
Hän kääntyi näyttäen Desmahis'lle tulipunaiset kasvot ja leveän suun, josta puuttui yksi hammas. Oli tarvittu häränsarvi murtamaan tätä väkevää hammasriviä… Hän seisoi tadikko olalla ja nauroi. Hänen reisiä muistuttavat, mahtavat käsivartensa kiilsivät auringossa.
Pöytä oli katettu alakerran saliin, jossa kananpoikaset par'aikaa paistuivat vanhoilla pyssyillä koristetun uuninkuvun alla. Tuohon enemmän kuin kaksikymmentä jalkaa pitkään, kalkilla valkaistuun saliin pääsi valo vain oven vihertäväin ruutujen läpi ja yhdestä ainoasta ruusujen kehystämästä ikkunasta, jonka ääressä vanha mummo istui kehräämästä. Hänellä oli päässään vanhan hallituksen aikaan kuuluva päähine ja pitsimyssy. Hänen ryhmyiset, maatyössä mustuneet kätensä pitelivät kehrävartta. Kärpäset lensivät istumaan hänen silmäluomilleen eikä hän ajanut niitä pois. Pienenä, äitinsä sylissä, hän oli nähnyt Ludvig XIV:n ajavan ohi vaunuissaan.
Kuusikymmentä vuotta sitten hän oli tehnyt matkan Pariisiin. Heikolla ja laulavalla äänellä hän kertoi noille kolmelle ympärillään seisovalle nuorelle naiselle, että hän oli nähnyt Hôtel de Villen, Tuileries'n ja La Samaritainen ja että juuri hänen kulkiessaan Pont-Royalea oli muuan vene, joka vei omenia Mail-torille, särkynyt ja kaikki omenat joutuneet veden vietäviksi, niin että koko virta oli ollut aivan punainen omenista.
Hän oli selvillä niistä muutoksista, joita hiljattain oli tapahtunut valtakunnassa ja etenkin siitä eripuraisuudesta, joka vallitsi valantehneiden ja -tekemättömien kirkkoherrojen välillä. Hän tiesi myös, että oli sota, nälänhätä ja taivaalla uhkaavat merkit. Hän ei uskonut, että kuningas oli kuollut. Hänet oli päästetty pakenemaan, niin hän kertoi, maanalaista käytävää pitkin ja pyövelin käsiin oli annettu vain tavallinen, yksinkertainen mies.
Isoäidin jaloissa pajukopassa makasi Poitrine-perheen nuorin vesa, Jeannot, joka juuri sai hampaita. Naiskansalainen Thévenin otti vasun käteensä ja hymyili lapselle, joka kitisi heikosti kuumeen ja kouristusten näännyttämänä. Se oli varmaankin hyvin sairas, sillä oli lähetetty hakemaan lääkäriä, kansalainen Pelleport'ia, joka, ollen Konventissa varamiehenä, ei ottanut palkkaa sairaskäynneistään.
Naiskansalainen Thévenin, synnynnäisenä teatteri-ihmisenä, oli kotonaan kaikkialla; ja kun hän ei ollut oikein tyytyväinen siihen tapaan, millä La Tronche oli suorittanut astiain pesun, pyyhki hän lautaset, lasit ja haarukat. Sill'aikaa kun naiskansalainen Poitrine keitti lientä, jota hän kunnon emäntänä tavan takaa maisteli, leikkasi Élodie viipaleiksi neljän naulan leivän, joka vielä oli aivan uunilämmin. Katsellessaan hänen puuhailuaan sanoi Gamelin:
— Muutama päivä sitten luin erään nuoren saksalaisen kirjoittaman kirjan, jonka nimeä en nyt muista: se oli verraten hyvin ranskannettu. Siinä kerrottiin eräästä kauniista ja nuoresta, Charlotte-nimisestä tytöstä, joka, kuten sinäkin, Élodie, leikkasi leipää ja, kuten sinäkin, teki sen niin miellyttävästi ja niin sirosti, että sen nähdessään nuori Werther rakastui häneen.