— Ja se päättyi häihin? kysyi Élodie.
— Ei, vastasi Évariste; — se päättyi Wertherin väkivaltaiseen kuolemaan.
He söivät hyvällä ruokahalulla, sillä heillä oli kova nälkä; mutta ruoka oli kehnonlaista. Jean Blaise valitteli sitä: hän oli herkkusuu ja hyvinsyöminen kuului hänen elämänsääntöihinsä; ja juuri yleinen nälänhätä kiihotti häntä tekemään herkkusuisuudestaan järjestelmän. Vallankumous oli kaikissa kodeissa muuttanut ruokalistan. Useimmilla kansalaisilla ei ollut mitään suuhun pantavaa. Eteensäkatsovat miehet, jotka, kuten Jean Blaise, ansaitsivat suuria summia keskellä yleistä kurjuutta, kävivät ravintoloissa, joissa he osasivat näyttää nerouttaan ruokapöydän ääressä. Mitä taas Brotteaux'hon tulee, joka Vapauden vuonna II eli pelkillä kastanjoilla ja leivänkuorilla, niin hän muisteli ennen aikaan illastaneensa Grimod de la Reynièren luona Champs-Elysées'n varrella. Haluten saada herkkusuun maineen muori Poitrinenkin silava muhennoksen vierellä hän aivan tulvi oppineita ruokareseptejä ja hyviä gastronomisia ohjeita. Ja kun Gamelin selitti, että oikea tasavaltalainen halveksii pöydän iloja, antoi tuo vanha veronvuokraaja ja muinaistuntija nuorelle spartalaiselle oikean keitto-ohjeen spartalaiseen mustaan liemeen.
Päivällisen jälkeen antoi Jean Blaise, joka ei unohtanut asian vakavaa puolta, maalaisakatemiansa tehdä piirustuksia ja luonnoksia majatalosta, jota hän sen rappeutuneen ulkomuodon vuoksi piti erittäin romanttisena. Juuri kun Philippe Desmahis ja Philippe Dubois piirustivat navettarakennuksia, tuli La Tronche antamaan ruokaa sioille. Kansalainen Pelleport, "tohtori", joka samassa tuli ulos alatuvasta pikku Poitrinen luota, lähestyi molempia taiteilijoita, ja onniteltuaan heitä heidän lahjoistaan, jotka tuottivat kunniaa koko kansalle, hän osoitti sikalauman keskellä seisovaa La Tronchea.
— Katsokaa tuota olentoa tuossa, hän sanoi, — hän ei ole yksi tyttö, niinkuin voisitte luulla: hän on kaksi tyttöä. Huomatkaa, että tarkoitan aivan puustavillisesti sitä, mitä sanon. Kun ihmettelin hänen luurakenteensa valtavia mittasuhteita, tutkin häntä lähemmin ja huomasin, että hänellä oli useaita luita kaksittain: kummassakin reidessä kaksi yhteen sulautunutta reisiluuta, kummassakin olassa kaksi kyynärluuta. Myöskin hänen lihaksensa ovat kaksinkertaisia. Minun käsittääkseni on hänessä pari tiukasti yhteenkasvanutta tai, oikeammin sanottuna, yhteensulautunutta kaksosta. Tapaus on mielenkiintoinen. Minä olen huomauttanut siitä Saint-Hilairelle, joka oli siitä minulle erittäin kiitollinen. Teillä on edessänne todellinen epäsikiö, kansalaiset. Häntä nimitetään La Troncheksi. Mutta pitäisi sanoa "Les Tronches": heitä on kaksi. Luonnolla on oikkunsa silläkin… Hyvää yötä kansalaiset! Saamme rajuilman tänä yönä…
Syötyään illallista kynttiläin valossa ryhtyi Blaise-akatemia, liitettyään seuraansa vielä yhden poika- ja tyttö-Poitrinen, ravintolan pihamaalla leikkimään sokkosta, johon leikkiin nuoret naiset ja miehet erittäin vilkkaasti ottivat osaa, mikä seikka oli hyvin ymmärrettävää, kun muistaa heidän ikänsä, ja ehkäpä myös epävarma ja levoton aika lietsoi heidän intoaan. Kun tuli aivan pimeä, ehdotti Jean Blaise, että mentäisiin leikkimään alasaliin joitakin seuraleikkejä. Élodie tahtoi leikkiä "sydänten metsästystä", ja koko seura yhtyi hänen ehdotukseensa. Nuoren naisen neuvosta Philippe Desmahis piirusti liidulla eri paikkoihin, huonekaluihin, oviin ja seinille seitsemän sydäntä, s.o. yhtä vähemmän kuin oli leikkiin osanottajia, sillä vanha Brotteaux'kin oli suostunut olemaan mukana. Tanssittiin piiritanssia, ja kun Élodie antoi sovitun merkin, riensi jokainen laskemaan kätensä jollekin sydämelle. Kömpelö ja hajamielinen Gamelin näki kaikilla jo olevan omistajan: hän antoi pantin, pienen veitsen, jonka hän oli ostanut kuudella soulia Saint-Germainin markkinoilta ja jolla hän oli leikannut leipänsä nälkää näkevälle äidille. Alettiin alusta taas, ja Blaise, Élodie ja naiskansalainen Thévenin jäivät vuoron perään ilman sydäntä ja saivat antaa kukin pantin: sormuksen, käsilaukun, safiaanikantisen kirjasen, rannerenkaan. Sitten arvottiin pantit jälleen omistajilleen Élodien helmasta, ja jokaisen täytyi saadakseen omansa takaisin osoittaa seurataitoaan, laulaa jokin laulu tai lausua runoja. Brotteaux lausui Ranskan suojeluspyhän yksinpuhelun La Pucellestä:
Denis ma oon, pyhimys arvoltani,
ma lemmin Galliaa…
Kansalainen Blaise, vaikkakin hän oli vähemmän kirjanoppinut, lausui kuitenkin heti sen pitempää miettimättä Richemond'in vastauksen:
Oi, herra pyhimys, maksoiko vaivaa
noin turhan vuoksi jättää salit taivaan…!
Siihen aikaan lukivat kaikki myötäänsä ihastuneina tuon ranskalaisen Arioston mestariteosta; vakavimmatkin hymyilivät Jeannen ja Dunois'n lemmentarinalle, Agnesin ja Monrosen seikkailuille ja siivellisen aasin urotöille. Kaikki sivistyneet ihmiset osasivat ulkoa tämän hupaisan ja filosofisen runoelman kauneimmat kohdat. Yksin Évariste Gamelinkin, ankarasta maailmankatsomuksestaan huolimatta, lausui vastustelematta Grisbourdonin tulon helvettiin, ennenkuin hän otti Élodien helmasta kuusi souta maksavan veitsensä. Naiskansalainen Thévenin lauloi ilman säestystä Ninan romanssin: Kun armahin kerran palaa. Desmahis lauloi La Faridondainen sävelellä: