Talosta pyhän Antonin he porsaan vaativat ja käärivät sen kaapuihin, näin munkin laativat. Se kuosista vain riippuikin…
Mutta Desmahis oli yhtä kaikki vähän huolestunut. Tällä hetkellä hän rakasti tulisesti kaikkia noita kolmea naista, joiden kanssa hän leikki panttileikkiä, ja hän heitti kaikkiin kolmeen hehkuvia ja helliä silmäyksiä. Hän rakasti näyttelijätär Théveniniä hänen suloutensa, hänen notkeutensa, hänen taitavan esiintymisensä, hänen katseittensa ja sydämeen tunkevan äänensä vuoksi; hän rakasti Élodieta, jonka hän arvasi runsaaksi, rikkaaksi ja antavaksi luonnoltaan; hän rakasti Julienne Hasard'ia hänen värittömistä hiuksistaan, hänen valkeista kulmakarvoistaan, hänen pisamistaan ja laihasta varrestaan huolimatta, sentähden että hän aivan kuin tuo samainen Dunois, josta Voltaire puhuu La Pucellessään, oli aina jalomielisesti valmis antamaan vähimmän kauniille todistuksen rakkaudestaan, sitäkin enemmän kun Julienne Hasard tällä hetkellä näytti olevan vapain ja siis tietysti helpoimmin saatavissakin. Ollen kaikkea muuta kuin turhamainen Desmahis ei koskaan ollut varma siitä, kelpaisiko hänen tarjouksensa, mutta hän ei myöskään koskaan ollut varma päinvastaisesta. Niinpä hän pitikin itseään tarjolla joka tilaisuudessa. Käyttäen hyväkseen onnellisia sattumia panttileikissä hän puhui muutamia helliä sanoja näyttelijätär Théveninille, joka ei siitä pahastunut, mutta ei myöskään voinut vastata mitään kansalainen Jean Blaisen mustasukkaisten katseiden vuoksi. Hän puhui veläkin rakastuneemmin naiskansalainen Élodielle, jonka hän tiesi Gamelinin mielitietyksi, mutta hän ei ollut niin vaatelias, että olisi tahtonut pitää mitään sydäntä yksinomaisuutenaan. Élodie ei voinut häntä rakastaa; mutta hänen mielestään Desmahis oli kaunis, eikä hän onnistunut tätä seikkaa mieheltä kokonaan peittämään. Loppujen lopuksi Desmahis kuitenkin kuiski hehkuvimmat rakkaudentunnustuksensa naiskansalainen Hasard'in korvaan: tämä vastasi niihin hämmästyneellä ilmeellä, joka saattoi merkitä yhtä hyvin rakastunutta alttiutta kuin kalseaa välinpitämättömyyttä. Ja Desmahis ei ollenkaan uskonut häntä välinpitämättömäksi.
Majatalossa oli ainoastaan kaksi makuuhuonetta, molemmat ensimmäisessä kerroksessa ja yhteisessä eteisessä. Vasemmanpuolisessa, joka oli kauniimpi, oli kukalliset seinäpaperit ja käden suuruinen kuvastin, jonka kullatut kehykset olivat olleet alttiina kärpästen hävyttömyyksille aina Ludvig XV:n lapsuuden ajoista alkaen. Siellä kirjavan karttuunikatoksen alla oli kaksi vuodetta höyhen- ja untuvatyynyineen ja tikattuine patjapeitteineen. Tämä huone oli varattu noille kolmelle naiskansalaiselle.
Kun maatapanon aika tuli, toivottivat Desmahis ja naiskansalainen Hasard toisilleen hyvää yötä eteisessä, kummallakin kynttilä kädessä. Rakastunut kaivertaja pisti värikauppiaan tyttären käteen ohimennen pienen paperilipun, jossa hän pyysi tätä, sitten kun kaikki nukkuivat, tulemaan luokseen ullakolle, joka oli naiskansalaisten huoneen yläpuolella.
Viisaana ja eteensä katsovana miehenä hän oli jo päivällä ottanut selvää paikallisista olosuhteista ja tutkinut tuon ullakonkin, joka oli täynnä sipulinippuja ja hedelmiä, jotka olivat siellä kuivamassa keskellä ampiaisia, kirstuja ja vanhoja matkasäkkejä. Hän oli lisäksi keksinyt siellä vanhan, ontuvan telttasängyn, joka kaikesta päättäen oli virkaheitoksi tuomittu, ja rikkinäisen olkimatrassin, joka oli täynnä kirppuja.
Vastapäätä naiskansalaisten huonetta oli toinen jotenkin pieni huone, jossa oli kolme makuusijaa ja jossa matkustavaisten mieskansalaisten oli määrä nukkua. Mutta Brotteaux, joka oli sybariitti, oli mennyt latoon heiniin nukkumaan. Mitä Jean Blaiseen tulee, niin hän oli aivan kadonnut näköpiiristä. Dubois ja Gamelin nukkuivat pian. Desmahis paneutui vuoteeseen, mutta kun yön hiljaisuus oli niinkuin uinuva vesi peittänyt talon, nousi kaivertaja vuoteesta ja hiipi ullakolle puuportaita myöten, jotka narahtelivat hänen paljaiden jalkojensa alla. Ullakon ovi oli raollaan. Sieltä tulvahti vastaan tukehtava kuumuus ja mätien hedelmien kirpeä lemu. Ontuvassa telttasängyssä nukkui La Tronche suu auki, paita korvissa, sääret hajallaan. Hän oli vallan suunnaton. Ullakon akkunan läpi tunkeva kuun säde leikki sinervinä ja hopeisina läikkinä hänen ihollaan, joka likalaattojen ja lantavesitahrojen alla hohti nuoruutta ja raikkautta…
Seuraavana päivänä, vielä yhden ja viimeisen työpäivän jälkeen, lähti tuo vaeltava akatemia jälleen Pariisiin. Kun Jean Blaise maksoi isännälleen assignaateilla, valitteli kansalainen Poitrine sitä, ettei enää ollenkaan saanut nähdä muuta kuin "neliskulmaista rahaa" ja lupasi olla ikuisesti kiitollinen sille, joka jälleen toisi takaisin kultarahat.
Hän antoi naiskansalaisille kukkia. Hänen käskystään kiipesi La Tronche puukengissä, hame ylös käärittynä tikapuille, ja näyttäen sieltä likaisia ja kiiltäviä pohkeitaan hän leikkeli väsymättömällä innolla ruusuja seiniä peittävistä ruusuköynnöksistä. Hänen leveistä kämmenistään ruusut valuivat sateena, koskena, lumivyörynä Élodien Juliennen ja Rose Théveninin levitettyihin helmoihin. Koko vaunu täyttyi niistä. Kaikki saivat niitä suuret kantamukset kotiinsa, ja he nukkuivat ja heräsivät niiden tuoksuun.
XI.
Kun naiskansalainen Rochemaure aamulla syyskuun 7. p:nä oli menossa valamies Gamelinin luo saadakseen hänet suopeaksi jotakin epäiltyä kohtaan, joka kuului hänen ystäviinsä, hän tapasi portaissa entisen herra Brotteaux des Ilettes'in, jota hän oli rakastanut muinoin onnen päivinä. Brotteaux puolestaan oli juuri menossa Rue de la Loin varrella asuvan leikkikalukauppiaan luo viedäkseen tälle kaksitoista tusinaa valmistamiaan jäsennukkeja. Ja hän oli voidakseen kantaa niitä helpommin päättänyt pistää ne seipään nenään kuljeskelevien kaupustelijoiden esimerkkiä seuraten. Hän käyttäytyi aina erittäin kohteliaasti kaikkia naisia kohtaan, sellaisiakin, jotka pitkän seurustelun vuoksi jo olivat kadottaneet kaiken viehätysvoimansa, kuten oli laita rouva de Rochemauren, ellei mahdollisesti väliin tullut petoksen, pitkän eron; uskottomuuden ja lihavuuden höyste jonkin verran ärsyttänyt hänen ruokahaluaan. Joka tapauksessa hän otti hänet vastaan rikkinäisillä kivilaatoilla vuoratuissa, likaisissa portaissa aivan samoin kuin ennen Les Ilettes'in laajan kuistin portailla ja pyysi häntä tekemään hänelle sen kunnian, että tulisi katsomaan hänen ullakkokomeroaan. Rouva kipusi verraten vaivattomasti ylös portaita, ja pian hän oli pienen huoneensalvoksen suojassa, jonka kallellaan olevat parrut kannattivat luukkuakkunalla varustettua tiilikattoa. Siellä ei voinut seisoa suorana. Hän istuutui sille ainoalle tuolille, joka tässä komerossa oli, ja silmäiltyään hetkisen hatarasti liitettyjä tiilikiviliuskoja hän kysyi hämmästyneenä ja surullisena: