— Täällä te siis asutte, Maurice? No, ei teidän ainakaan ole tarvis pelätä tunkeilijoita. Täytyy olla piru itse tai kissa löytääkseen teidät täältä.
— Vähänhän täällä on ahdasta, vastasi tuo entinen herra. — Enkä tahdo teiltä kieltää, että vuode-pahaselleni joskus sataa. Mutta se on vähäpätöinen harmi. Ja kirkkaina öinä näen täältä kuun, ihmisten rakkauden todistajan ja vertauskuvan Sillä kuun, hyvä rouva, ovat rakastavaiset kaikkina aikoma kutsuneet todistajakseen, ja kalvaassa, pyöreässä täyteläisyydessään se muistuttaa rakastajalle hänen halujensa esinettä.
— Kyllä ymmärrän, sanoi naiskansalainen.
— Kissat, jatkoi Brotteaux, — pitävät hirveätä meteliä tällä räystäänkourulla, silloin kun niillä on aikansa. Mutta täytyy antaa rakkaudelle anteeksi, että se naukuu ja sähisee katoilla, kun se täyttää ihmistenkin elämän levottomuudella ja rikoksilla.
Molemmat olivat, viisaasti kyllä, kohdanneet toisensa aivan kuin kaksi ystävää, jotka edellisenä iltana olivat eronneet mennäkseen kotiin nukkumaan; ja vaikkakin he olivat vieraantuneet toisistaan, he keskustelivat ystävällisessä ja tuttavallisessa äänilajissa.
Kuitenkin tuntui rouva de Rochemaure huolestuneelta. Vallankumous, joka pitkin aikaa oli ollut hymyilevä ja edullinen hänelle, tuotti hänelle nykyään huolta ja levottomuutta; hänen illallisensa olivat käyneet vähemmän loisteliaiksi ja iloisiksi. Hänen harppunsa sävelet eivät enää jaksaneet kirkastaa synkkiä kasvoja. Rikkaimmat panosten tekijät olivat luopuneet hänen pelipöydistään. Useat hänen lähimmistä tuttavistaan olivat nyt epäiltyjä ja koettivat lymyillä; hänen ystävänsä, rahamies Morhardt, oli vangittu, ja juuri hänen tähtensä hän aikoi kääntyä apua pyytäen valamies Gamelinin puoleen. Hän itsekin oli epäilyksenalainen. Kansalliskaartilaiset olivat toimittaneet kotitarkastuksen hänen luonaan, kääntäneet nurin kaikki hänen piironginlaatikkonsa, nostaneet sijoiltaan lattiapalkit, pistäneet keihäillään puhki hänen patjansa. He eivät olleet mitään löytäneet, olivat pyytäneet anteeksi ja juoneet hänen viinejään. Mutta he olivat olleet aivan vähällä keksiä hänen kirjeenvaihtonsa erään emigrantin, herra d'Expillyn kanssa. Muutamat ystävät, joita hänellä oli jakobiinien parissa, olivat ilmoittaneet hänelle, että kaunis Henry, hänen sydänkäpysensä, oli laittanut itsensä huonoon valoon erinäisillä voimasanoilla, jotka olivat olleet liian väkivaltaisia ollakseen vilpittömiä.
Kyynärpäät polvien ja posket käsien varassa, mietteisiinsä vaipuneena, hän kysyi vanhalta ystävältään, joka istui olkirahilla:
— Mitä te tuumitte kaikesta tästä, Maurice?
— Tuuminpa vain, että nämä ihmiset voivat antaa filosofille ja asiaaharrastavalle katselijalle paljon ajattelemisen ja huvin aihetta, mutta että teille, rakas ystävätär, olisi parasta olla Ranskan rajojen ulkopuolella.
— Voi, Maurice, miten meidän käy?