— Samaa kysyitte minulta, Louise, kerran, kun olimme ajelemassa Cher-virran rantamalla ja hevosemme, joka oli pillastunut, lennätti meitä eteenpäin hurjaa neliä. Kuinka naiset sentään ovat uteliaita! Vielä nyt tahdotte tietää, mihin tämä meno vie. Kysykää sitä povariakoilta. Minä en ole mikään poppamies, armahaiseni. Ja filosofiasta, kaikkein terveimmästäkin, on sangen vähän apua silloin, kun on kysymys tulevaisuuden tulkitsemisesta. Tämä asiaintila loppuu kerran, sillä kaikki loppuu. Sen voi arvata tapahtuvaksi eri lailla. Voi olla, että liittolaiset voittavat ja marssivat Pariisiin. He eivät ole kaukana siitä, mutta epäilen kuitenkin, että he eivät pääse tänne. Nämä tasavallan sotilaat taistelevat lannistumattoman rohkeasti. Voi myös sattua, että Robespierre nai leskirouva Capet'n ja nimityttää itsensä valtionhoitajaksi Ludvig XVII:n alaikäisyyden aikana.

— Luuletteko todellakin? huudahti naiskansalainen Rochemaure innoissaan ja toivoen pääsevänsä osalliseksi niin ihanaan juoneen.

— Voi vielä sattua niinkin, jatkoi Brotteaux, — että Vendée voittaa ja pappishallitus asetetaan jälleen kunniaansa rauniokasojen ja ruumisläjien päälle. Ette voi käsittää, rakas ystävätär, millainen valta papistolla on noihin joukkoaaseihin… "Sieluihin"… tarkoitin tietysti sanoa, kieleni vain hiukan lipsahti. Mutta luultavinta on, mikäli minä voin asioita arvostella, että vallankumoustribunaali johtaa perikatoon sen hallituksen, joka sen on asettanut: se uhkaa liian monia päitä. Ne, joita se kauhistaa, ovat jo lukemattomat, he yhtyvät, ja kukistaakseen sen he kukistavat koko hallitusjärjestelmän. Luulen, että te juuri olette nimityttänyt nuoren Gamelinin tähän valamiehistöön. Hän on hyveellinen, hänestä on tuleva hirmuinen. Mitä enemmän asiaa ajattelen, kaunokaiseni, sitä varmempi olen siitä, että tämä tribunaali, joka on perustettu pelastamaan tasavaltaa, on kukistava sen. Konventti on tahtonut, kuten kuningasvaltakin, oman suuruudenaikansa, oman inkvisitionsa, se on tahtonut valvoa turvallisuuttaan itsevalitsemiensa ja siitä riippuvien virkamiesten avulla. Mutta miten paljon konventin suuruudenaika kuitenkin jää jäljelle kuninkuuden aikaisesta! Ja kuinka paljon epäpoliittisempi sen inkvisitio on Ludvig XIV:n aikaista! Vallankumoustribunaalissa vallitsee alhainen oikeudentunto ja nolo tasa-arvoisuuden ajatus, joka saattaa sen piankin vihatuksi ja naurunalaiseksi ja joka on herättävä inhoa kaikissa. Tiedättekö, Louise, että tämä sama tribunaali, joka aikoo kutsua aitauksensa eteen Ranskan kuningattaren ja kaksikymmentäyksi lainsäätäjää, tuomitsi eilen kuolemaan erään palvelijattaren, sentähden että hän pahoin aikomuksin, kumotakseen tasavallan, oli huutanut: "Eläköön kuningas." Meidän mustasulkaiset tuomarimme toimivat samaan tapaan kuin tuo englantilaisille niin rakas William Shakespeare, joka mitä traagillisimpiin kohtauksiin sekoittaa kömpelönkarkeita ilveitä.

— Sanokaas minulle, Maurice, kysyi naiskansalainen Rochemaure, — onko teillä yhä vielä onnea rakkaudessa?

— Valitettavasti, vastasi Brotteaux, — lentävät kyyhkyset valkoiselle kyyhkyslakalle eivätkä enää viihdy tornin raunioilla.

— Te olette aina vain sama kuin ennenkin… Hyvästi, ystäväni!

* * * * *

Kun rakuuna Henry samana iltana kutsumatta saapui rouva de Rochemauren luo, sinetöi tämä parhaillaan erästä kirjettä, joka oli osoitettu kansalainen Raulinelle Vernoniin. Se oli Englantiin menevä kirje, sen hän tiesi. Rauline sai rouva de Rochemauren kirjeen erään postinkantajan välityksellä sekä lähetti sen sitten Dieppeen erään kalankaupustelijan mukana. Muuan laivuri vei sen yöllä britannialaiseen laivaan, joka luovaili rannikolla; ja muuan emigrantti, herra d'Expilly, sai sen vastaanottaa Lontoossa ja välitti sen sisällön, mikäli hän katsoi sen edulliseksi, edelleen Saint-Jamesin kabinettiin.

Henry oli nuori ja kaunis. Itse Akhilleus ei ollut voimakkaampi ja kukoistavampi pukeutuessaan Odysseuksen antamiin ase varustuksiin. Mutta naiskansalainen Rochemaure, joka vielä äsken oli ollut niin altis tuon nuoren kommuunisankarin suloille, oli kääntänyt hänestä pois katseensa ja ajatuksensa, sen jälkeen kun hän oli saanut tietää, että tämä nuori sotilas herätettyään liioitteluillaan epäluuloja jakobiineissa saattoi käydä hänelle vaaralliseksi ja syöstä hänet perikatoon. Henry tunsi nahoissaan, ettei hänelle ehkä olisi ylivoimaista lakata rakastamasta rouva de Rochemaurea, mutta häntä harmitti se, ettei tämä enää osoittanut häntä kohtaan asiaankuuluvaa mielenkiintoa. Hän toivoi rouva de Rochemauren avulla suoriutuvansa eräistä maksuista, joihin tasavallan palvelus häntä velvoitti. Mutta kun hän nyt muisti, millaisiin äärimmäisyyksiin naiset voivat mennä ja miten nopeasti he voivat siirtyä hehkuvimmasta rakkaudesta kylmimpään tunteettomuuteen ja kuinka helppoa heidän on uhrata, mitä ovat rakastaneet, ja kadottaa, mitä ovat jumaloineet, hän alkoi epäillä, että tämä ihastuttava Louise vallan hyvin voisi eräänä päivänä heitättää hänet vankeuteen päästäkseen hänestä eroon. Hänen älynsä neuvoi häntä valloittamaan takaisin tämän kadottamansa kaunottaren. Sentähden hän nyt oli tullut hänen luokseen koko viehätysvoimallaan aseistettuna. Hän lähestyi häntä, vetäytyi kauemmaksi, lähestyi uudestaan, hipaisi häntä ja väistyi jälleen kaikkien balettiviettelyskeinojen mukaisesti. Sitten hän heittäytyi nojatuoliin ja alkoi tuolla vastustamattomalla äänellään, äänellä, joka tunki naisten sisimpään olemukseen, ylistää luontoa ja yksinäisyyttä sekä ehdotti hänelle huokaisten huvimatkaa Ermenonvilleen.

Mutta rouva de Rochemaure vain näpäytteli harppuaan ja heitteli ympärilleen kärsimättömiä ja ikävystyneitä silmäyksiä. Äkkiä Henry nousi synkkänä ja päättäväisenä ja ilmoitti, että hän aikoi lähteä armeijaan ja olisi jo muutaman päivän kuluttua Maubeugen edustalla.