Näyttämättä laisinkaan hämmästyneeltä tai epäilevältä rouva de
Rochemaure nyökkäsi hyväksyvästi.
— Te onnittelette minua tämän päätöksen johdosta?
— Niin onnittelen.
Rouva de Rochemaure odotti parhaillaan erästä uutta ystävää, joka häntä suuresti miellytti ja josta hän toivoi olevan itselleen suurta hyötyä; hän oli aivan toista maata kuin tämä: todellakin ylösnoussut Mirabeau, sievistelty Danton, josta oli tullut hankitsija, jalopeura, joka uhkasi heittää kaikki isänmaanystävät Seineen. Joka hetki hän luuli kuulevansa kellon kilinää ja säpsähteli.
Saadakseen Henryn lähtemään hän vaikeni, haukotteli, selaili erästä partituuria ja haukotteli jälleen. Nähdessään, ettei toisella ollut aikomustakaan lähteä, hän sanoi, että hänen oli pakko mennä ulos, ja hävisi pukukammioonsa.
Henry huusi hänelle liikuttavalla äänellä:
— Hyvästi, Louise!… Saanenko enää milloinkaan nähdä teitä?
Ja hänen kätensä kopeloivat avonaisen kirjoituspöydänlaatikon sisältöä.
Heti kun Henry oli ehtinyt kadulle, hän avasi kansalainen Raulinelle osoitetun kirjeen ja luki sen suuresti kiinnostuneena. Se sisälsi todellakin erittäin merkitsevän kuvauksen Ranskassa vallitsevasta mielialasta. Siinä puhuttiin kuningattaresta, näyttelijätär Théveninistä, vallankumoustribunaalista, ja monta kohtaa tuon kunnon Brotteaux des Ilettes'in tuttavallisesta rupattelusta oli siinä myös mainittu.
Luettuaan kirjeen ja pistettyään sen taskuunsa hän epäröi hetken; mutta sitten kuten ainakin mies, joka on tehnyt päätöksensä ja aikoo sen toteuttaa mitä pikemmin sitä parempi, hän suuntasi askelensa Tuileries'tä kohti ja astui varmuusvaliokunnan odotushuoneeseen.