* * * * *
Tuona päivänä istui Évariste Gamelin kello kolme iltapäivällä valamiesten penkillä yhdessä neljäntoista ammattiveljensä kanssa, jotka hän suurimmaksi osaksi tunsi, kaikki yksinkertaisia, rehellisiä ja isänmaallisia ihmisiä, tiedemiehiä, taiteilijoita tai käsityöläisiä: yksi maalari kuten hän itsekin, yksi piirustaja, molemmat hyvin lahjakkaita, yksi kirurgi, yksi suutari, yksi entinen markiisi, joka oli antanut täysin vakuuttavia todisteita kansallisesta mielenlaadustaan, yksi kirjanpainaja, pari pikkukauppiasta, toisin sanoen läpileikkaukselleen näytekokoelma Pariisin asutuksesta. He istuivat siinä työläis- tai porvarismekoissaan, millä tukka lyhyeksi leikattuna à la Titus, millä hiuspalmikko niskassa, millä kolmikulmainen hattu silmillä, millä pyöreä hattu takaraivolla, millä punainen myssy korvilla. Toiset olivat puetut jakkuun, takkiin ja polvihousuihin, jollaisia käytettiin vanhaan hyvään aikaan, toiset carmagnoleen ja pitkiin, raitaisiin housuihin sanskulottien tapaan. Jaloissa heillä oli millä saappaat, millä solkikengät, millä puutohvelit, joten he ulkokuorensa puolesta edustivat kaikkia niitä erilaisia muunnoksia, mitä miehisessä puvussa siihen aikaan esiintyi. Koska he kaikki jo useita kertoja olivat olleet istunnoissa mukana, he näyttivät olevan hyvin kotiutuneita penkillään, ja Gamelin kadehti heidän tyyneyttään. Hänen sydämensä tykytti haljetakseen, hänen korvissaan suhisi, hänen silmiään hämärsi, ja koko maailma peittyi häneltä sinikelmeään sumuun.
Kun vahtimestari ilmoitti tribunaalin kokouksen alkavaksi, asettui kolme tuomaria paikoilleen pienelle korokkeelle viheriäisen pöydän ääreen. Heillä oli päässään kokardeilla ja suurilla mustilla töyhdöillä koristettu hattu, yllään tuomarinviitta ja heidän rinnallaan riippui kolmiväri-nauhaan ripustettu raskas hopeamitali. Heidän edessään korokkeen juurella istui väliaikainen yleinen syyttäjä samanlaisissa pukimissa. Protokollasihteeri istuutui tribunaalin ja syytettyä varten varatun tyhjän tuolin väliin. Gamelinin silmissä nämä henkilöt olivat nyt aivan toisenlaisia kuin ennen, kauniimpia, vakavampia, hirvittävämpiä, vaikkakin he ottivat vaivattomia ja tuttavallisia asentoja, selailivat papereita, huutelivat vahtimestaria tai nojautuivat taapäin ottaakseen vastaan jonkin tiedonannon joltakulta valamieheltä tai virkaatekevältä upseerilta.
Tuomarien yläpuolelle oli ripustettu Ihmisoikeuksien taulut; heidän oikealla ja vasemmalla puolellaan, vanhojen keskiaikaisten muurien seinustalla, seisoivat Le Peltier'n, Saint-Fargeaun ja Marat'n kuvapatsaat. Salin perällä vastapäätä valamiehistön penkkiä oli yleisön parveke. Ensimmäisellä rivillä oli pelkkiä naisia, vaaleita, tummia, harmaita, mutta kaikilla oli korkea myssypäähine, jonka laskoteltu reunus varjosti poskia; heidän povelleen, joka ajan muodin mukaan oli korkea ja rehevä kuin imettäjän, oli solmittu valkea huntu tai kumpuili siinä sinisen esiliinan rintalappu. He istuivat käsivarret ristissä lehterin rintasuojukseen nojaten. Heidän takanaan nähtiin asteittain ylenevillä penkkiriveillä siellä täällä erinäisiä kansalaisia vaihtelevissa pukimissa, jotka siihen aikaan antoivat väkijoukoille niin eriskummallisen ja maalauksellisen leiman. Oikealla, sisäänkäytävän lähellä, oli aidoitettu ala seisovaa yleisöä varten. Tällä kertaa ei siellä ollut montakaan. Se asia, jota tämän tribunaalin osaston nyt oli määrä käsitellä, kiinnitti ainoastaan pienen kuulijapiirin mieltä, ja epäilemättä oli muilla osastoilla, joilla oli istunto samaan aikaan, jännittävämpiä juttuja tarjottavanaan.
Tämä rauhoitti jossakin määrin Gameliniä, joka ollen jo menehtymäisillään ei olisi kestänyt suurten oikeudenkäyntien hehkuvaa ilmakehää. Hänen silmänsä kiintyivät pienimpiinkin yksityiskohtiin: hän keksi pienen ihokarvan sihteerin korvassa ja mustepilkun yleisen syyttäjän asiakirjoissa. Hän näki aivan kuin suurennuslasin läpi kaikki nuo monet kapiteelit, jotka oli veistetty aikana, jolloin kaikki antiikkisen pylväsjärjestelmän tuntemus oli joutunut unhoon, ja jotka kietoivat goottilaisten pylväiden päät nokkosseppeliin ja rautatammen lehviin. Mutta hänen katseensa palasi lakkaamatta takaisin tuohon vanhanaikaiseen, punaisella Utrechtin sametilla päällystettyyn tuoliin, jonka istuin oli kulunut ja käsinoja mustunut. Aseistettuja kansalliskaartilaisia seisoi kaikkien ulkokäytävien kohdalla.
Vihdoin ilmestyi syytetty krenatöörien saattamana, mutta vapain jäsenin, niinkuin laissa oli määrätty. Hän oli noin viisikymmenvuotias, laiha, kuiva, tumma, kokonaan kalju mies; hänen poskensa olivat sisäänpainuneet, huulet ohuet ja sinertävät, ja hän esiintyi vanhan muodin mukaisesti yllään tummanpunainen takki. Hänessä oli kaikesta päättäen kuumetta, sillä hänen silmänsä loistivat niinkuin kiiltokivet ja hänen poskensa olivat kuin maalatut. Hän istuutui. Hänen ristissä olevat jalkansa olivat luonnottoman laihat, ja hänen suuret luiset kätensä ulottuivat hyvin niiden ympäri. Hänen nimensä oli Marie Adolphe Guillergues, ja häntä syytettiin tasavallan rehuvarastojen haaskaamisesta. Syytöskirjassa oli monta ja vakavaa asiaa, jotka puhuivat häntä vastaan; kuitenkaan ei mikään niistä ollut täysin todistettu. Kysyttäessä Guillergues kielsi useimmat näistä syytöksistä sekä selitti toiset itselleen edullisella tavalla. Hänen puhetapansa oli täsmällistä ja kylmää, erinomaisen taitavaa, ja kuvasti miestä, jonka kanssa ei ole hyvä joutua kauppasuhteisiin. Hänellä oli vastaus valmiina kaikkeen. Kun tuomari teki hänelle kiusallisen kysymyksen, pysyivät hänen kasvonsa tyyninä ja äänensä varmana, mutta hänen molemmat rinnalle ristityt kätensä tärisivät tuskasta. Gamelin huomasi sen ja kuiskasi naapurilleen, joka oli maalari kuten hän itsekin:
— Katsokaa hänen peukaloitaan!
Ensimmäinen todistaja, jota kuulusteltiin, toi esiin raskauttavia asianhaaroja. Hänen todistukseensa koko syytös perustui. Ne, jotka sen jälkeen kutsuttiin esiin, näyttäytyivät päinvastoin suosiollisiksi syytettyä kohtaan. Yleinen syyttäjä hyökkäsi kiivaasti, mutta pysyi ylimalkaisissa lauseissa. Puolustusasianajaja puhui vakuuttavasti ja hankki syytetylle jonkin verran myötätuntoa, jota hän ei itse ollut osannut voittaa. Istunto keskeytettiin, ja valamiehet vetäytyivät syrjään neuvottelemaan. Epäselvän ja hämärän keskustelun jälkeen he jakautuivat kahteen melkein yhtä suureen ryhmään. Toisella puolen olivat välinpitämättömät, haaleat, järkeilevät suunsoittajat, joita ei mikään intohimo tulistuttanut, ja toisella puolen ne, jotka seurasivat tunnetta, välittivät vähät todisteluista ja tuomitsivat sydämellään. Nämä viimeksimainitut eivät koskaan vapauttaneet. Nämä olivat niitä hyviä ja puhtaita, jotka ajattelivat ainoastaan tasavallan pelastamista; muu ei heitä liikuttanut. Heidän asenteensa teki syvän vaikutuksen Gameliniin, joka tunsi itsensä heidän hengenheimolaisekseen.
"Tämä Guillergues", hän ajatteli, "on taitava roisto, kavala konna, joka on keinotellut ratsuväkemme rehuvarastoilla. Julistaa hänet syyttömäksi olisi samaa kuin päästää karkuun petturi, pettää isänmaa, tuomita armeija perikatoon." Ja Gamelin oli jo näkevinään, miten vihollisen ratsujoukot löivät maahan tasavallan husaarit kompastuvine hevosineen… "Mutta jos Guillergues olikin viaton?"
Hän tuli äkkiä muistaneeksi Jean Blaiseä, jota myös oli epäilty petollisuudesta tavarain hankinnassa. Saattoi olla paljonkin sellaisia, jotka menettelivät samoin kuin Guillergues ja Blaise ja siten valmistivat maaperää tappiolle, tasavallan tuhoutumiselle. Olisi pitänyt antaa varoittava esimerkki. Mutta jos Guillergues olikin viaton?…