— Ei ole todistuksia, sanoi Gamelin ääneen.
— Ei milloinkaan ole todistuksia, vastasi olkapäitään kohauttaen juryn puheenjohtaja, joka kuului hyviin, puhtaisiin.
Lopuksi oli seitsemän ääntä langettamisen ja kahdeksan vapauttamisen puolella.
Valamiehistö palasi takaisin oikeussaliin ja istuntoa jatkettiin. Valamiesten velvollisuuteen kuului perustella lausuntonsa; kaikki puhuivat vuoron perään tuon tyhjän tuolin edessä. Toiset olivat monisanaisia; toiset tyytyivät pariin sanaan; on sellaisiakin, jotka ilmaisivat ajatuksensa täysin käsittämättömässä muodossa.
Kun tuli Gamelinin vuoro, hän nousi ja sanoi:
— Kun on kysymys niin suuresta rikoksesta kuin voiton mahdollisuuksien riistäminen isänmaan puolustajilta, täytyy olla selvät todistukset, joita meillä ei ole.
Äänten enemmistöllä syytetty julistettiin syyttömäksi.
Kun Guillergues jälleen tuotiin tuomareiden eteen, kuului hyväntahtoista sorinaa kuulijoiden puolelta, jotka tahtoivat ilmoittaa vapauttamistuomiosta. Hän oli nyt kokonaan toinen mies. Kuivuus oli kadonnut hänen piirteistään, hänen huulensa olivat pehmentyneet. Hän näytti kerrassaan kunnianarvoiselta; hänen kasvoillaan oli rehellinen ja viaton ilme. Tribunaalin presidentti luki liikuttuneella äänellä oikeuden päätöksen, joka julisti syytetyn vapautetuksi; koko sali puhkesi suosionosoituksiin. Santarmikin, joka oli tuonut sisään Guillergues'in, riensi syleilemään häntä. Presidentti kutsui hänet luokseen ja antoi hänelle veljellisen syleilyn. Valamiehet suutelivat häntä, Gamelin vuodatti kuumia kyyneliä.
Oikeuspalatsin pihalla, jota päivän viimeiset säteet valaisivat, tunkeili ulvova väkijoukko. Tribunaalin neljä osastoa olivat edellisenä päivänä julistaneet kolmekymmentä kuolemantuomiota, ja suuren sisäänkäytävän portailla kyyrötti joukko trikotöösejä, jotka odottivat pyövelinkärryjen lähtöä. Mutta Gamelin, joka laskeutui portaita valamiesten ja katselijain sankassa parvessa, ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään muuta kuin oman oikeuden- ja ihmisyydentekonsa, ja tunne siitä, että hän oli pelastanut viattoman, täytti hänen mielensä ylpeällä ilolla. Pihalla valkopukuinen Élodie heittäytyi kyynelsilmin ja hymyilevänä hänen syliinsä ja jäi siihen lepäämään mielenliikutuksesta hervottomana. Ja kun hän vihdoin kykeni puhumaan, hän sanoi:
— Évariste, sinä olet kaunis, sinä olet hyvä, sinä olet jalo! Tuolla salissa tunki sinun miehekkään ja lempeän äänesi kaiku olemukseni läpi magneettisin aalloin. Olin aivan sähköistynyt.