— Minäkin olen, sanoi Brotteaux, — ja minun jäsennukkeni ovat myöskin, mikä seikka onkin pahinta kaikesta. Juuri tämän ohuen liinan alla ne ovat, tämän tihkusateen syövytettävinä, joka meitäkin hyydyttää. Sillä tietäkää, isäni, että lakattuani olemasta publikaani valmistan nyt jäsennukkeja elääkseni.

Isä Longuemare tarttui käteen, jonka tuo entinen pankkiiri hänelle ojensi ja otti vastaan tarjotun vieraanvaraisuuden. Ullakkokomerossaan Brotteaux pani hänen eteensä leipää, juustoa sekä viiniä, jonka hän oli pannut kylmenemään kattokouruunsa, sillä hän oli suuri nautiskelija.

Tyydytettyään nälkänsä sanoi isä Longuemare:

— Hyvä herra, minun täytyy esittää teille ne olosuhteet, jotka ovat aiheuttaneet pakoni ja heittäneet minut puolikuolleena tuolle kivelle, josta te minut löysitte. Tultuani ajetuksi pois luostaristani elin sillä laihalla eläkkeellä, joka minulle oli myönnetty; annoin latinan ja matematiikan tunteja ja kirjoittelin pieniä lentolehtisiä kirkon vainoamisesta Ranskassa. Kirjoitinpa erään suuremmankin teoksen todistaakseni, että hallituksen papeilta vaatima virkavala on vasten kaikkia kirkollisia säädöksiä. Edelleen kehkeytyvä vallankumous riisti minulta kaikki oppilaani, enkä myöskään voinut nostaa eläkettäni, kun minulta puuttui lain vaatima kansalaistodistus. Tällaista todistusta juuri kävin pyytämässä kaupungintalolla, täysin varmana siitä, että olin sen ansainnut. Ollen itse pyhän Paavalin, tuon Rooman kansalaiseksi lukeutuvan pyhän Paavalin perustaman munkkikunnan jäsen kuvittelin itserakkaasti kyllä, että minäkin hänen esimerkkiään seuraten voisin käyttäytyä kuten hyvän Ranskan kansalaisen tulee, kunnioittaen kaikkia inhimillisiä lakeja, jotka eivät ole ristiriidassa jumalallisten lakien kanssa. Esitin anomukseni herra Colinille, joka on lihakauppias ja kunnollinen virkamies ja toimii tällaisten korttien jakajana. Hän kysyi säätyäni. Sanoin olevani pappi. Hän kysyi minulta, olinko naimisissa, ja kun vastasin, että en ollut, sanoi hän, että sitä pahempi minulle. Vihdoin kaikenlaisten utelujen jälkeen hän kysyi minulta, olinko antanut todisteen kansalaiskunnostani elokuun 10:nä, syyskuun 2:na ja toukokuun 31:nä päivänä. "Ei voida antaa todistuksia", hän lisäsi, "muille kuin niille, jotka käytöksellään ovat antaneet näytteen kansalaisinnostaan näissä kolmessa tilaisuudessa". En voinut vastata hänelle tyydyttävästi. Kuitenkin hän kirjoitti muistiin nimeni ja osoitteeni ja lupasi nopeasti ottaa selvän minun asiastani. Hän pitikin sanansa ja tuloksena hänen tutkimuksistaan oli se, että kaksi Picpusin varmuusvaliokuntaan kuuluvaa komissaaria saapui minun poissaollessani aseistetun miesvoiman kanssa asuntooni minua vangitsemaan. En tiedä, mistä rikoksesta minua syytetään. Mutta myöntäkää, että täytyy surkutella tuota herra Coliniä, jonka järki on niin pimitetty, että hän voi soimata jotakin kirkonmiestä siitä, että tämä ei ole osoittanut kansalaiskuntoaan elokuun kymmenentenä, syyskuun toisena ja toukokuun kolmantenakymmenentenä yhdentenä! Mies, joka voi ajatella noin, on todellakin säälittävä.

— Minullakaan ei ole henkilötodistusta, sanoi Brotteaux. — Me olemme epäilynalaisia. Mutta te olette väsynyt. Käykää levolle, arvoisa isä. Huomenna koetamme huolehtia turvallisuudestanne.

Hän antoi matrassin vieraalleen ja varasi itselleen olkipatjan, jota kuitenkin munkki osoittaakseen nöyryyttään pyyteli itselleen niin itsepintaisesti, että hänen täytyi myöntyä tämän pyyntöön: muuten hengenmies olisi nukkunut kivipermannolla.

Näitten toimenpiteitten jälkeen Brotteaux säästäväisyydestä ja varovaisuudesta puhalsi kynttilän sammuksiin.

— Hyvä herra, sanoi hänelle munkki, — olen syvästi kiitollinen teille siitä, mitä teette minun vuokseni; mutta, voi, mitäpä se teitä hyödyttää. Palkitkoon teitä siitä Jumala! Siitä olisi teille loppumatonta siunausta. Mutta Jumalakaan ei laske ansioksi sellaista, joka ei ole tehty hänen kunniakseen, vaan joka on ainoastaan puhtaasti luonnollisen hyveellisyyden ilmaisu. Sentähden kehoitan teitä, hyvä herra, hartaasti tekemään Hänelle sen, mitä aiotte tehdä minun hyväkseni.

— Isäni, vastasi Brotteaux, — älkää yhtään huolehtiko siitä, älkääkä tunteko olevanne minulle kiitollisuuden velassa. Sitä, mitä tällä hetkellä teen hyväksenne ja jonka arvoa te liioittelette, en tee lainkaan rakkaudesta teihin: sillä vaikkakin te, arvoisa isä, olette rakastettava, tunnen teitä kuitenkin liian vähän rakastaakseni teitä. Minä en tee sitä myöskään rakkaudesta ihmiskuntaan: sillä minä en ole niin yksinkertainen kuin Don Juan, että luulisin ihmiskunnalla olevan joitakin oikeuksia; ja tämä ennakkoluulo hänenlaisessaan vapaamielisessä henkilössä minua todella murehduttaa. Minkä teen, sen teen itsekkyydestä, josta kaikki ihmisen jalomieliset ja uhrautuvat teot johtuvat, koska se saa ihmisen näkemään oman kuvansa kaikissa kurjissa, saa hänet säälimään omaa onnettomuuttaan toisten onnettomuudessa ja innostaa häntä auttamaan toista kuolevaista, joka luonnon ja kohtalonsa puolesta on siinä määrin samanlainen kuin hän itsekin, että hän luulee auttavansa omaa itseään auttaessaan häntä. Minkä teen, sen teen vielä muun työn puutteessa: sillä elämä on siinä määrin tympäisevä, että täytyy koettaa etsiä itselleen hupia millä hinnalla tahansa, ja hyväntekeväisyys on yksi sellainen, vaikkakin sangen laimea huvitus, johon turvautuu paremman puutteessa. Minä teen sen vielä ylpeydestä ja saadakseni jonkinlaisen yliotteen teistä; minä teen sen kaiken lopuksi oman maailmankatsomukseni nimessä, näyttääkseni teille, mihin ateistikin kykenee.

— Älkää mustatko itseänne ollenkaan, hyvä herra, vastasi isä Longuemare. — Minä olen kyllä saanut Jumalalta enemmän armonosoituksia, kuin mitä hän on suonut teille tähän päivään asti, mutta minä olen arvottomampi kuin te, ja minulla on paljon vähemmän luonnollisia hyveitä kuin teillä. Sallikaa sentään minunkin yhdessä asiassa olla teistä edellä. Te ette voi rakastaa minua, koska ette tunne minua. Mutta minä, herra Brotteaux, vaikka en tunnekaan teitä, rakastan teitä sittenkin enemmän kuin itseäni; Jumala määrää niin.