Näin puhuttuaan isä Longuemare polvistui kivilattialle, ja luettuaan rukouksensa hän paneutui pitkäkseen olkipatjalle ja vaipui rauhalliseen uneen.
XIII.
Évariste Gamelin istui toista kertaa vallankumoustribunaalissa. Ennen istunnon alkamista hän keskusteli valamiestovereittensa kanssa aamun uutisista. Muutamat niistä olivat epävarmoja ja vääriä, mutta se mikä oli totta, oli hirveätä. Kaikki tiet olivat liittoutuneiden armeijain hallussa, jotka marssivat yhdessä eteenpäin, Vendée oli voitollinen, Lyon kapinassa, Toulon luovutettu englantilaisille, jotka siellä olivat laskeneet maihin neljätoista tuhatta miestä.
Nämä seikat olivat näille virkamiehille yhtä paljon yksityisasioita kuin yleistä mielenkiintoa herättäviä. Ollen varmoja omasta perikadostaan siinä tapauksessa, että isänmaa joutuisi perikatoon, he tekivät valtion asian omakseen. Ja kansakunnan tappio, joka niin läheisesti liittyi heidän omaansa, määräsi heidän tunteensa, intohimonsa ja toimintansa.
Gamelinille tuotiin hänen penkkiinsä kirje Trubert'iltä, puolustusvaliokunnan sihteeriltä; siinä oli ilmoitus hänen nimittämisestään ruudin ja salpietarin komissaariksi.
Sinun tulee tutkia kaikki piirin kellarit saadaksesi niistä esiin ne aineet, joita tarvitaan ruudin valmistamiseen. Vihollinen on kenties jo huomenna Pariisin edustalla: itse isänmaan maaperän on hankittava meille ne salamat, joilla iskemme sen ahdistajia. Lähetän sinulle tässä samalla konventin salpietarin hankintaa koskevat ohjeet. Veljellinen tervehdys.
Samassa tuotiin syytetty esiin. Hän oli vielä viimeisimpiä noista tappion kärsineistä kenraaleista, jotka konventti oli jättänyt tribunaalin tuomittaviksi, ja vähiten tunnettu kaikista.
Hänet nähdessään kävi kylmä väristys Gamelinin läpi: hän luuli näkevänsä saman sotaherran, jonka hän yleisön aitauksesta kolme viikkoa sitten oli nähnyt tuomittavan ja lähetettävän teloitettavaksi. Hän oli todella sama mies, sama itsepäisen typerä ulkomuoto: sama oikeusjuttu! Hän vastasi luihulla ja karkealla tavalla, joka pilasi hänen parhaimmatkin vastauksensa. Hänen kiertelynsä, viisastelunsa ja ne syytökset, joilla hän kuormitti käskynalaisiaan, saivat kuulijat aivan unohtamaan, että hän par'aikaa ajoi kunniansa ja elämänsä puolustamisen edesvastuullista asiaa. Tässä jutussa oli kaikki epämääräistä, ristiriitaista, armeijoiden asema, sotavoimien lukumäärä, muona- ja ampumavarat, annetut ja vastaanotetut määräykset, joukkojen liikehtiminen: ei tiedetty mistään mitään. Kukaan ei ymmärtänyt tämän taivaallista näistä sekavista, järjettömistä, tarkoituksettomista sotaliikkeistä, jotka olivat päättyneet tappioon, ei kukaan, ei enempää puolustusasianajaja tai syytetty itse kuin syyttäjä, tuomari tai valamiehet, ja, mikä ihmeellisintä, ei kukaan myöntänyt toiselle tai itselleen, että hän ei ymmärtänyt mitään. Tuomarit huvittelivat esittämällä suunnitelmia ja puhumalla taktiikasta ja strategiasta; syytetty osoitti selvästi luontaista taipumusta lain koukutteluun.
Väiteltiin aivan loppumattomiin. Ja Gamelin näki aivan edessään, näiden pitkien kiistojen aikana, miten kuormastovankkurit olivat tarttuneet kiinni mutaan Pohjois-Ranskan rämeisillä teillä, miten kanuunat makasivat kumossa kärrynpyöräin raiteilla ja miten voitetut kolonnat epäjärjestyksessä pakenivat kaikilla teillä vihollisen ratsuväen hyökätessä esiin kaikista autioituneista solista. Ja hän kuuli tämän petetyn sotajoukon nostavan ilmoille valtaisan syytöshuudon kenraalia vastaan. Kun asia vihdoin oli saatu loppuun käsitellyksi, oli salissa jo hämärä, ja Marat'n patsas kohosi epämääräisin ääriviivoin niinkuin aavekuva presidentin pään yläpuolella. Valamiehistön lausunnot menivät hajalle. Kumealla äänellä, joka oli tarttua kurkkuun, mutta päättävästi, lausui Gamelin mielipiteenään, että syytetty oli tehnyt itsensä syypääksi tasavallan kavallukseen, ja hyväksyvä mumina, jolla joukko tervehti näitä sanoja, hiveli suloisesti hänen nuorta hyveellisyyttään. Tuomio luettiin soihtujen valossa, ja niiden kelmeä hohto läikehti kuolemaantuomitun sisäänpainuneilla ohimoilla, joista näkyi kihoilevan hikipisaroita. Ulos johtavan käytävän portailla, jotka olivat täpösen täynnä kokardeilla koristautunutta naisväkeä, kuuli Gamelin kuiskuteltavan nimeään, joka alkoi olla jo tunnettu tribunaalin vakinaisen kuulijakunnan keskuudessa, ja alhaalla hyökkäsivät trikotöösit hänen kimppuunsa, heristellen nyrkkiään ja vaatien itävallattaren päätä.
Seuraavana päivänä oli Évaristen päätettävä erään vaimo-paran, leivänjakajan leski Meyrionin kohtalosta. Hän kulki päivät päästään pitkin katuja työntäen edellään pientä kärryä, ja vyöllään hänellä oli pieni puutaulukko, johon hän puukollaan teki piirtoja pitääkseen lukua ihmisille jättämistään leivistä. Hän ansaitsi kahdeksan souta päivässä. Virkaatekevä yleinen syyttäjä osoittautui aivan harvinaisen ankaraksi tätä onnetonta kohtaan, joka, kuten oikeuden kulusta ilmeni, oli useaan kertaan huutanut: "Eläköön kuningas!" lisäksi jutellut vastavallankumoukselliseen henkeen niissä taloissa, joihin hän joka päivä kuljetti leipää, ja ollut mukana salaliitossa, jonka tarkoituksena oli auttaa leski Capet'ta pakenemaan. Tuomarin edessä hän myönsi todeksi sen, mistä häntä syytettiin, ja joko sitten typeryydestä tai kiihkomielisyydestä hän toi kuningasmieliset tunteensa esiin erittäin hehkuvin sanoin ja syöksi itsensä siten perikatoon.