Vallankumoustribunaali edisti yhdenvertaisuuden voittoa osoittautumalla yhtä ankaraksi raskaan työn raatajia ja palvelijattaria kuin ylimyksiä ja rahamiehiä kohtaan. Gamelinin mielestä ei voinut toisin ollakaan kansanvaltaisessa valtiossa. Hän olisi pitänyt sitä kansan halveksimisena ja loukkaamisena, jos se olisi suljettu pois kuolemantuomioista. Aivan kuin sitä olisi pidetty rangaistavaksi arvottomana. Jos giljotiini olisi varattu yksinomaan ylimyksille, olisi se tuntunut hänestä jonkinlaiselta väärältä etuoikeudelta. Rangaistus alkoi Gamelinin mielessä saada jonkinlaisen uskonnollisen ja mystillisen merkityksen, hän rupesi näkemään siinä aivan erityisiä hyveitä ja ansioita. Rangaistus oli hänen silmissään kuin palkinto, jonka kansa oli velkaa rikollisille, ja hänestä olisi ollut suuri vääryys heitä kohtaan, jos se olisi heiltä riistetty. Hän julisti leski Meyrionin syylliseksi ja kuolemanragaistukseen arvolliseksi, pahoitellen ainoastaan sitä, että ne hurmahenget, jotka olivat syösseet hänet perikatoon ja olivat rikollisempia kuin hän, eivät olleet siinä saapuvilla jakamassa hänen kohtaloaan.

* * * * *

Évariste kävi melkein joka ilta jakobiinien kokouksissa, jotka pidettiin entisessä dominikaanien eli, kuten heitä kansan keskuudessa nimitettiin, jakobiinien kappelissa Rue Honorélla. Pihalla, jota koristi vapauden puu, poppeli, alati värähtelevine ja suhisevine lehtineen, kohotti synkkään ja arkipäiväiseen tyyliin kyhätty, raskasmuotoisella tiilikatolla varustettu kappeli alastonta julkiseinäänsä, jossa näkyi pyöreä häränsilmä-ikkuna ja holviovi: oven päällä loisti trikolori ja vapauden lakki. Jakobiinit olivat samoin kuin kordelieerit ja feuillantitkin ottaneet omakseen hajoitetun munkkikunnan asumuksen ja nimen. Gamelin, joka aikaisemmin oli innokkaasti ottanut osaa kordelieerien kokouksiin, kaipasi jakobiinien keskuudessa dantonilaisia puukenkiä, carmagnole-takkeja ja hurmanhuutoja. Robespierren klubissa vallitsi hallinnollinen viisaus ja porvarillinen vakavuus. Sen jälkeen kun Kansan ystävää ei enää ollut, seurasi Évariste Maximilienin luentoja, sillä hänen mielipiteensä olivat määrääviä jakobiinien kesken, ja sieltä ne tuhansien haarayhdistysten välityksellä levisivät kautta koko Ranskan. Asiakirjaa luettaessa antoi hän katseensa liukua pitkin paljaita ja surullisia seiniä, jotka ensin suojattuaan tuon suuren kerettiläisten inkvisiittorin henkisiä poikia nyt näkivät sisälleen kokoontuvan toisia kiihkomielisiä inkvisiittoreita, joiden etsiskelyjen esineinä olivat rikokset isänmaata kohtaan.

Siellä asusti nyt ilman mitään ulkonaista loistoa, pelkän sanan voimalla valliten, maan suurin valtiomahti. Se hallitsi kaupunkia ja valtakuntaa, se saneli käskynsä konventille. Näiden uuden järjestyksen luojien sieluissa, jotka kunnioittivat lakia niin suuresti, että he pysyivät kuningasmielisinä v. 1791 ja tahtoivat olla sitä vielä edelleenkin Varennes'ista palattua, jotka itsepintaisesti pitivät kiinni perustuslaillisuudesta, ollen vakiintuneen järjestyksen ystäviä vielä Mars-kentän murhienkin jälkeen, jotka eivät koskaan olleet vallankumouksellisia itse vallankumouksen suhteen, vaan vieraita kansanliikkeille, näiden miesten synkissä ja mahtavissa sieluissa eli isänmaanrakkaus, joka oli synnyttänyt neljätoista armeijaa ja pystyttänyt giljotiinin. Évariste ihaili heidän valppauttaan, heidän epäilevää henkeään, heidän uskonkaavaista ajatustapaansa, heidän järjestyksenrakkauttaan, hallitsemistaitoaan ja voitollista viisauttaan.

Yleisön joukosta, joka istui salissa, ei kuulunut muuta kuin yksimielistä ja säännöllistä suosionhuminaa, joka muistutti ovella kasvavan vapauden puun suhinaa.

Tuona päivänä, vendémiaire-kuukauden [Vendémiaire: viinikuu, vallankumouksellisen tasavaltaiskalenterin ensimmäinen kuukausi. Syysk. 22 p. — lokak. 21 p. Suomentaja] yhdentenätoista, nousi puhujalavalle hitaasti nuori mies, jolla oli kalteva otsa, läpitunkeva katse, terävä nenä, suippo leuka, rokonarpiset kasvot ja kylmä ilme kasvoissaan. Hän oli keveästi puuteroitu ja puettu siniseen vartalonmukaiseen takkiin. Hänellä oli niin täsmällinen esiintyminen, niin mittailtu käytös, että toiset pilallaan sanoivat hänen muistuttavan jotakuta tanssimestaria ja toiset taaskin tervehtivät häntä nimellä "Ranskan Orfeus". Robespierre esitti kirkkaalla äänellä kaunopuheisen lausunnon tasavallan vihollisia vastaan. Hän löi metafyysillisillä ja hirvittävillä todistuksilla Brissot'n ja hänen rikostoverinsa. Hän puhui pitkästi, sanarikkaasti, kauniisti. Filosofian taivaallisissa avaruuksissa liidellen hän sinkautteli ukkosen salamoita tomussa ryömiviin salaliittolaisiin.

Évariste kuuli ja ymmärsi. Tähän asti hän oli syyttänyt girondea siitä, että se teki työtä monarkian palauttamiseksi tai valmisteli orleansilaisen puolueen voittoa ja hautoi suunnitelmia sen sankarillisen kaupungin tuhoamiseksi, joka oli vapauttanut Ranskan ja joka kerran oli vapauttava koko maailman. Nyt kuullessaan tuon viisaan puhuvan hän keksi korkeampia ja puhtaampia totuuksia; hän pääsi vallankumouksellisen metafysiikan perille, se kohotti hänen henkensä kaikkien karkeiden satunnaisuuksien yläpuolelle, aistierheiden ulkopuolelle, ehdottoman varmuuden ilmapiireihin. Oliot itsessään ovat sekavia ja hämäryyden peitossa. Tosiasiain moninaisuus on niin suuri, että siihen hukkuu. Robespierre yksinkertaisti ne hänelle, esitti hänelle hyvän ja pahan yksinkertaisissa ja selvissä kaavoissa. Federalismi, jakamattomuus: ykseydessä ja jakamattomuudessa oli pelastus, federalismissa perikato. Gamelin tunsi syvää iloa niinkuin uskovainen, joka tietää sanan, joka vie pelastukseen, ja sanan, joka vie kadotukseen. Tästä lähin saisi vallankumoustribunaalikin oppia tuntemaan ehdottoman rikoksen, yhdestä sanasta langetettavan rikoksen, niinkuin muinoin kirkolliset tuomioistuimetkin. Ja kun Évariste oikeastaan oli pohjaltaan uskonnollinen, täytti tämä huomio hänet synkällä hurmauksella; hänen sydämensä riemuitsi ja haltioitui ajatuksesta, että hänellä tästä lähin oli vertauskuva, jonka avulla hän saattoi erottaa rikollisen viattomasta. Oi uskon aarteet, te korvaatte kaiken muun!

Viisas Maximilien valaisi hänelle myös niiden katalat tarkoitusperät, jotka tahtoivat jakaa tasan omaisuuden ja maan, poistaa rikkauden ja köyhyyden ja saattaa kaikki samaan onnelliseen keskinkertaisuuteen. Heidän ponsilauseittensa houkuttelemana hän oli hyväksynyt heidän päämääränsä, jotka hänen mielestään kävivät yhteen tosi tasavaltalaisten periaatteitten kanssa. Mutta Robespierre oli puheissaan jakobiineille paljastanut hänelle heidän vehkeensä ja tehnyt ilmeiseksi, että nuo miehet, joiden tarkoitukset näyttivät puhtailta, pyrkivät tuhoamaan tasavaltaa ja ahdistivat rikkaita ainoastaan saadakseen mahtavia ja leppymättömiä vihollisia lailliselle arvovallalle. Sillä niin oli asia, että jos omistusoikeutta uhattaisiin, oli koko maan väestö, joka sitä enemmän oli kiintynyt omaisuuteensa, mitä vähemmän se omisti, kääntyvä äkkiä tasavaltaa vastaan. Etujen ahdistaminen oli samaa kuin salajuonien punominen. Ne, jotka muka oikeuden ja yhteisen onnen vuoksi tekivät tasa-arvoisuudesta ja yhteisomaisuudesta kansalaisten pyrkimysten arvoisen asian, olivat pettureita ja konnia, vaarallisempia vielä kuin federalistit.

Mutta suurin asia, mikä selvisi hänelle Robespierren viisauden avulla, oli jumalankieltämisen rikollisuus ja kataluus. Gamelin ei ollut koskaan kieltänyt Jumalan olemassaoloa; hän oli deisti ja uskoi sallimukseen, joka valvoo ihmisten vaellusta. Mutta kun hänen samalla täytyi tunnustaa itselleen, että hän ainoastaan hyvin epätäydellisesti käsitti Korkeimman Olennon, hän kernaasti myönsi, ollen innokas omantunnon vapauden ystävä, että rehelliset ihmiset saattoivat, kuten esimerkiksi Lamettrie, Boulanger, parooni d'Holbach, Lalande, Helvetius, kansalainen Dupois, kieltääkin Jumalan olemassaolon, jos he sen sijaan seurasivat luonnollista moraalia ja jos he itsestään löysivät oikeuden lähteet ja säännöt hyveelliseen elämään. Olipa hän vielä lisäksi tuntenut myötätuntoakin ateisteja kohtaan nähdessään heitä solvattavan ja vainottavan. Maximilien oli avannut hänen silmänsä. Erinomaisella kaunopuheisuudellaan tuo suuri mies oli paljastanut hänelle ateismin oikean luonteen ja luonnon, sen tarkoitusperät ja seuraukset. Hän oli todistanut hänelle, että tämä ylimystön salongeissa ja naisbudoaareissa syntynyt oppi oli kavalin keksintö, minkä kansan viholliset koskaan olivat tehneet orjuuttaakseen kansaa ja turmellakseen sen siveellistä voimaa, että oli rikollista riistää onnettomien sydämestä se lohduttava ajatus, että oli olemassa vanhurskas sallimus, ja jättää heidät ilman mitään tienviittaa ja ohjaksia alttiiksi intohimoille, jotka alentavat ihmisen ja tekevät hänet kurjaksi orjaksi, ja että kaiken lopuksi Helvetiuksen tapaisten miesten monarkkinen epikurolaisuus johti siveettömyyteen, julmuuteen ja kaikkinaisiin rikoksiin. Ja sen jälkeen kun tuon suuren kansalaisen opetukset olivat valaisseet hänelle tämän asian, hän kirosi mielessään kaikki ateistit, etenkin sellaiset, jotka olivat sitä avomielisin ja iloisin sydämin kuten vanha Brotteaux.

* * * * *