Seuraavina päivinä Évaristella oli tuomittavanaan yhtä perää muuan "entinen", jota syytettiin siitä, että hän oli hävittänyt viljaa tappaakseen nälkään kansaa, kolme emigranttia, jotka olivat palanneet kotimaahan yllyttääkseen ihmisiä kansalaissotaan, kaksi Palais-Égalitén tyttöä, neljätoista bretagnelaista salaliittolaista, naisia, vanhoja ukkoja, nuorukaisia, isäntämiehiä ja palvelijoita. Rikos oli ilmeinen, lain pykälä selvä. Syyllisten joukossa oli muun muassa eräs kaksikymmenvuotias nainen, jonka nuoruuden loisto pian lähestyvän lopun siihen jo heittäessä varjoaan oli kerrassaan hurmaava. Sininen nauharuusu somisti hänen kultaisia hiuksiaan, ja hänen hienon, aivinaisen olkahuivinsa alta kuulsi valkea ja taipuisa kaula.

Évariste äänesti säännöllisesti kuolemanrangaistusta, ja kaikki syytetyt, muuatta vanhaa puutarhuria lukuunottamatta, lähetettiin mestattaviksi.

Seuraavana viikkona Évariste ja hänen piirinsä niitti neljäkymmentäviisi miestä ja kahdeksantoista naista.

Vallankumoustribunaalin tuomarit eivät tehneet mitään erotusta miesten ja naisten välillä seuraten siinä suhteessa periaatetta, joka oli yhtä vanha kuin itse oikeuskin. Ja vaikkakin presidentti Montané, jota Charlotte Cordayn kauneus ja rohkeus oli liikuttanut, oli koettanut pelastaa häntä väärentämällä asiakirjoja ja siten menettänyt virkansa, niin useimmiten kuitenkin tutkittiin naisia ilman minkäänlaisia lievennyksiä kaikille tuomioistuimille yhteisten ohjesääntöjen mukaan. Valamiehet epäilivät ja pelkäsivät heitä, heidän kavaluuttaan, heidän teeskentelykykyään, heidän viettelemiskeinojaan. Ollen rohkeudeltaan miesten veroisia he pakottivat tribunaalin kohtelemaan heitä samoin kuin miehiäkin. Useimmat niistä miehistä, jotka tuomitsivat heitä, olivat vain vähän tai vain aika ajoin sopivan tilaisuuden sattuessa aistillisia eivätkä antaneet heidän lainkaan häiritä mielenrauhaansa. He langettivat tuomioita näille naisille ja vapauttivat heitä omantuntonsa, ennakkoluulojensa, intonsa, haaleamman tai tulisemman tasavallanrakkautensa perusteella. Syytetyt naiset esiintyivät melkein kaikki huolellisesti kammattuina ja niin hyvässä puvussa kuin heidän onneton asemansa suinkin salli. Mutta heidän joukossaan oli vähän nuoria, vielä vähemmän kauniita. Vankeus ja murhe oli kuihduttanut heidät, ja oikeussalin raaka arkivalo toi näkyviin koko heidän väsymyksensä ja tuskansa, paljasti katsojalle heidän tulehtuneet silmäluomensa, heidän nypyllisen ihonsa, heidän kelmeät ja yhteenpuristetut huulensa. Kuitenkin nähtiin tuossa kohtalokkaassa tuolissa myös enemmän kuin kerran nuori, kalpean kaunis nainen, jonka katseet uivat kuoleman varjon hämärissä kuin salaisen hekuman harsoissa. Että tällaisen näyn edessä valamiehistä jotkut mahdollisesti heltyivät tai julmistuivat, että joku heistä kenties turmeltuneen sielunsa syvyydessä jäi pohtimaan tämän olennon herkimpiä salaisuuksia, nähden hänet mielikuvituksessaan yht'aikaa sekä elävänä että kuolleena, ja hekumallisten ja veristen kuvitelmiensa valossa kenties tunsi julmaa nautintoa voidessaan luovuttaa pyövelille tuon himoitun ruumiin, kaikesta tästä on paras vaieta, mutta voi otaksua niin, jos tuntee ihmiset. Évariste Gamelin, tuo kylmä ja kyvykäs taiteilija, ei tunnustanut mitään muuta kauneutta kuin antiikkisen, ja kauneus herätti hänessä vähemmän aistihurmaa kuin kunnioitusta. Hänen klassillinen taideaistinsa oli niin ankara, että hän ani harvoin näki mieleistänsä naista; hän oli aivan tunteeton sievien kasvojen sulolle samoin kuin Fragonard'in väreille ja Boucher'n muodoille. Hän ei ollut koskaan tuntenut himoa muuten kuin syvän rakkauden yhteydessä.

Samoin kuin useimmat hänen virkaveljistään tribunaalissa piti hänkin naisia vaarallisempina kuin miehiä. Hän vihasi kaikkia entisiä prinsessoja, jotka hän kauhu-unissaan näki yhdessä Elisabethin ja itävallattaren kanssa ampumatarpeita rouhimassa isänmaanystävien päiden menoksi; hän vihasi myös kaikkia noita raharuhtinaiden, filosofien ja kirjailijoiden kauniita ystävättäriä, jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi hengen ja aistien nautintoihin ja eläneet aikana, jolloin oli suloista elää. Hän vihasi heitä tunnustamatta itselleenkään tätä vihaa, ja kun hänen oli langetettava tuomio jostakusta, hän tuomitsi hänet vanhan kaunansa perusteella luullen itse tuomitsevansa oikeuden ja yhteisen hyvän nimessä. Ja hänen rehellisyytensä, miehekäs puhtautensa, kylmä viisautensa, hänen uskollisuutensa valtiota kohtaan, lyhyesti sanoen hänen hyveensä syöksivät monta suloisen liikuttavaa päätä piilun alle.

Mutta mitä tämä on ja mitä merkitsee tämä outo ihme? Vielä äskettäin täytyi etsiskellä rikollisia, koettaa löytää heidät lymypaikoistaan ja houkutella heiltä esiin rikoksen tunnustus. Nyt ei enää tule kysymykseenkään tuollainen metsästys koirien avulla, tuollainen aran riistan ajojahti: nyt suorastaan tarjoutuu uhreja joka suunnalta. Aatelismiehet, nuoret tytöt, sotilaat, yleiset naiset työntyvät aivan väkipakolla tribunaaliin, vaatien tuomareilta nopeampaa tuomion langettamista, vaatien itselleen kuolemaa niinkuin oikeuttaan, josta he kärsimättöminä tahtovat päästä nauttimaan. Ei edes riitä se ihmispaljous, jolla ilmiantajain virkainto on täyttänyt vankilat ja jonka tutkimisessa yleisellä syyttäjällä ja hänen apulaisillaan on jo työtä enemmän kuin tarpeeksi: täytyy vielä ehtiä rangaista niitä, jotka eivät tahdo odottaa. Ja monet, vielä ylpeämmät ja kiihkeämmät, jotka eivät halua jättää kuolemantuomionsa toimeenpanoa tuomareille ja pyöveleille, lopettavat itsensä omin käsin! Kuolemisen halu on yhtä suuri kuin tappamisraivokin. Niinpä La Conciergerie-vankilassa on muuan nuori, kaunis, voimakas sotilas; hän on vankilaan jättänyt suloisen morsiamen, joka on kuiskannut hänelle: "Elä minun vuokseni!" Hän ei tahdo elää, ei lemmityn, ei rakkauden, ei kunnian vuoksi. Hän on sytyttänyt piippunsa syytöskirjallaan. Ja vaikkakin hän on tasavaltalainen, sillä vapautta hän hengittää joka huokosellaan, hän muuttuu kuningasmieliseksi saadakseen kuolla. Tribunaali yrittää vapauttaa häntä; syytetty on voimakkaampi; tuomarien ja valamiesten täytyy antaa myöten.

Évaristen sielu, joka luonnostaan oli levoton ja tunnontarkka, muuttui jakobiinien opista ja elämän näytelmästä pelokkaaksi ja epäluuloiseksi. Öisin kun hän Élodien luo mennessään kulki pitkin huonosti valaistuja katuja, hän luuli joka kellariluukun takana näkevänsä väärien assignaattien painajia; tyhjän leipä- tai sekatavarakaupan taustassa hän epäili olevan elintarpeilla täyteen ahdettuja varastoaittoja; ravintolanpitäjäin kiiltävien ikkunaruutujen läpi hän oli kuulevinaan, miten keinottelijat keskusteluissaan valmistelivat maan perikatoa tyhjentäen pullon toisensa perästä Beaune- tai Chablis-viiniä; löyhkäävillä syrjäkujilla hän oli näkevinään ilotyttöjä, jotka eivät parempaa toivoneet kuin saada polkea jalkoihinsa kansalliskokardin hienostoon kuuluvain nuorukaisten riemuitessa ympärillä; kaikkialla hän näki salaliittolaisia ja kavaltajia. Ja hän ajatteli: "Tasavalta, kaikkia noita salaisia ja julkisia vihollisia vastaan ei sinulla ole muuta kuin yksi keino. Pyhä giljotiini, pelasta isänmaa!…"

Élodie odotteli häntä sinisessä pikku huoneessaan Maalaavan Amorin yläpuolella. Merkiksi siitä, että hän saattoi tulla, tyttö asetti akkunalle neilikkaruukun viereen pienen viheriäisen ruiskukannunsa. Nyt Gamelin kauhisti häntä, hän näytti hänestä hirviöltä: hän pelkäsi häntä ja ihaili häntä. Koko yön makasivat verenhimoinen rakastaja ja intohimoinen tyttö tiukasti toisiinsa pusertuneina antaen toisilleen yön hiljaisuudessa kiihkoisia suudelmia.

XIV.

Ollen ylhäällä jo varhaisesta aamun koitosta lähti isä Longuemare lakaistuaan huoneensa lukemaan messua erääseen Rue d'Enferillä sijaitsevaan kappeliin, joka oli erään valaatekemättömän papin hallussa. Pariisissa oli tuhansittain samanlaisia lymypaikkoja, joissa niskoitteleva papisto piti salaisia kokouksia pienille uskollisten laumoille. Vaikkakin piirin poliisi muuten oli hyvin valpas ja epäileväinen, se sulki silmänsä näiden salaisten lammaskarsinoiden suhteen, osaksi peläten lampaiden vihaa, osaksi myös jonkinlaisesta kunnioituksen jätteestä pyhiä asioita kohtaan. Barnabiitti otti hyvästit isännältään, joka suurella vaivalla sai hänet taivutetuksi tulemaan takaisin päivälliselle; hän sai hänet suostumaan vasta vakuutettuaan, että kestitys ei tulisi olemaan lainkaan runsas eikä hieno.