Jäätyään yksin hän pani tulen pieneen saviuuniin; ja siinä laitellessaan munkille ja epikurolaiselle päivällistä hän jälleen lueskeli Lucretiustaan ja tuumiskeli ihmisten kohtaloa.
Tuota viisasta miestä ei yhtään hämmästyttänyt se, että kurjat olennot, luonnonvoimien voimattomat leikkikalut useimmiten olivat mahdottomassa ja tuskallisessa asemassa, mutta hänellä oli se heikkous, että hän uskoi vallankumouksellisten olevan vieläkin häijympiä ja tyhmempiä kuin muut ihmiset, ja siinä suhteessa hän vajosi ideologiaan. Muuten hän ei ollut lainkaan pessimisti eikä pitänyt elämää kauttaaltaan pahana. Hän ihaili luontoa monessa suhteessa, etenkin siinä ilmenevää taivaallista koneellisuutta ja ruumiillista rakkautta, ja mukautui omalta kohdaltaan elämän pikku puuhiin sitä pian lähestyvää päivää odotellessaan, jolloin hänen ei enää tarvitsisi tuntea pelkoa eikä himoa.
Hän väritti huolellisesti muutamia jäsennukkeja ja muovaili erään Zerlinen, josta tuli aivan Théveninin näköinen. Tämä tyttö miellytti häntä ja hänen epikurolainen henkensä ylisti sitä atomien järjestystä, josta hän oli kokoonpantu.
Tällaisissa puuhissa kului hänen aikansa aina siihen asti, kunnes barnabiitti palasi.
— Arvoisa isä, hän sanoi avatessaan hänelle oven, — sanoinhan jo teille, että ateriastamme tulisi laiha. Meillä ei ole muuta kuin kastanjoita. Eivätkä nekään ole lähimainkaan niin höystettyjä kuin niiden pitäisi olla.
— Kastanjoita! huudahti isä Longuemare hymyillen, — ei ole sen ihanampaa ruokaa. Tietäkää, hyvä herra, että minun hyvän isäni, joka oli köyhä limousinilainen aatelismies, koko omaisuus oli rappeutunut kyyhkyslakka, metsistynyt puutarha ja kastanjalehto. Hän elätti itsensä, vaimonsa ja kaksitoista lastaan suurilla, viheriäisillä kastanjoilla, ja kaikki me olimme suuria ja voimakkaita. Minä olin nuorin ja vallattomin: isäni sanoi usein leikillään, että minut olisi pitänyt lähettää Amerikkaan merirosvoksi… Ah, herra Brotteaux, miten tämä kastanjaliemi tuoksuu hyvältä! Se tuo mieleeni sen lapsilla seppelöidyn pöydän, jota äitini hymy valaisi.
Aterian jälkeen Brotteaux lähti Jolyn, Rue Neuve-des-Petits-Champs'in varrella asuvan leikkikalukauppiaan luo, joka otti kaikki nuo Cailloun hylkäämät jäsennuket ja tilasi niitä lisää, ei kahtatoista tusinaa kerrallaan niinkuin tämä, vaan kaksikymmentäneljä tusinaa ensi aluksi.
Tultuaan entiselle Rue Royalelle hän näki Vallankumoustorilla välkkyvän teräksisen kolmikolkan kahden maahan pystytetyn puupaalun välissä: se oli giljotiini. Sankka ja hilpeä parvi uteliaita tunkeili mestauslavan ympärillä odottaen täysinäisiä kärryjä. Torieukot, suuret kopat vatsansa päällä, huutelivat kaupan Nanterren leivoksia. Limonadin myyjät helisyttivät kulkusiaan; Vapauden patsaan juurella näytteli muuan vanha eukko valokuvakaappia, jonka päällä nuorakeinussa hyppelehti apina. Teloituslavan alla juoksenteli koiria, jotka nuolivat sinne edelliseltä päivältä jäänyttä verta. Brotteaux kääntyi pois Rue Honorélle päin.
Tultuaan takaisin ullakkokomeroonsa, jossa barnabiitti istui ja luki messukirjaansa, hän pyyhki tarkasti pöydän ja otti esiin värilaatikkonsa ja muut ammattiinsa kuuluvat työkalut ja vehkeet.
— Arvoisa isä, hän sanoi, — jos ette katso tätä toimitusta pyhää arvoanne alentavaksi, niin suvaitkaa auttaa minua näiden jäsennukkien valmistamisessa. Muuan herra Joly on juuri tänä aamuna tehnyt aika suuren tilauksen. Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos te, sill'aikaa kun minä maalaan näitä valmiiksi leikattuja kuvia, leikkelisitte päitä, käsivarsia, jalkoja ja vartaloita näiden mallien mukaan, mitä minulla tässä on. Sen parempia ei saa mistään: ne ovat Watteaun ja Boucher'n esikuvien mukaan tehtyjä.