— Uskon kyllä, hyvä herra, sanoi Longuemare, — että Watteau ja Boucher olivat mestareita juuri tuollaisen jonninjoutavan keksimisessä: parempi olisi heidän maineelleen ollutkin, jos he olisivat tyytyneet vain tämänkaltaisten viattomain nukkien valmistamiseen. Olen iloinen saadessani auttaa teitä, mutta pelkään vain, ettei taitoni riitä siihen.
Isä Longuemare oli oikeassa epäillessään kätevyyttään: monen epäonnistuneen yrityksen jälkeen täytyi myöntää, ettei hän ollut luotu leikkaamaan kynäveitsen terällä miellyttäviä ääriviivoja ohueen pahviin. Mutta kun Brotteaux hänen pyynnöstään oli antanut hänelle purjelankaa ja parsinneulan, hän näyttäytyi hyvin taitavaksi luomaan liikuntoa näihin pieniin olentoihin, joille hän ei ollut osannut antaa muotoa, ja opettamaan niitä tanssimaan. Niinpä hän mielellään kokeili niillä antaen kunkin niistä ottaa pari gavottiaskelta, ja kun kaikki kävi toivottuun tapaan, levisi pieni hymyily hänen ankarille huulilleen.
Kerrankin kun hän par'aikaa veti nauhasta erästä ilveilijänukkea, hän sanoi:
— Tiedättekö mitä, herra Brotteaux, tämä pikku naamiohenkilö johdattaa mieleeni erään omituisen jutun. Se tapahtui v. 1746. Lopettelin noviisiaikaani isä Magitot'n johdolla, joka oli jo ikämies, syvästi oppinut ja ankara tavoiltaan. Ehkäpä muistattekin, että siihen aikaan jäsennukeilla, jotka alkuaan olivat tarkoitetut huvittamaan lapsia, oli tavaton vetovoima naisiin ja vieläpä miehiinkin, nuoriin ja vanhoihin. Koko Pariisi oli aivan hulluna niihin. Kaikkien muotikauppiaitten ikkunat olivat niitä täynnä; niitä oli ylhäisten henkilöiden kodeissa, eikä ollut harvinaista nähdä vakavan miehen tanssittavan kadulla jäsennukkeaan. Isä Magitot'n ikä, luonne ja ammatti eivät säästäneet häntä yleiseltä tartunnalta. Kun hän näki kaikkien tanssittelevan pientä pahviukkoa, niin tunsi hänkin sormissaan eräänlaista levottomuutta, joka pian kävi hänelle hyvin kiusalliseksi. Eräänä päivänä kun hän tärkeällä asialla, joka koski koko munkkikuntaa, tuli herra Chauvelin, parlamentin asianajajan luo ja hänen luonaan näki takasta riippuvan jäsennuken, niin hän tunsi hirvittävää kiusausta vetää langasta. Ainoastaan erityisen suurella tahdonponnistuksella hän voitti sen. Mutta tuo sopimaton himo vaivasi häntä eikä suonut hänelle enää hetkenkään rauhaa. Keskelle pyhiä tutkimuksia ja rukouksia, kirkkoon, kapituliin, rippituoliin, saarnastuoliin, kaikkialle se seurasi häntä. Kiduttuaan muutaman päivän julmissa sieluntuskissa hän tunnusti tämän harvinaisen tapauksen munkkikunnan yli-isälle, joka juuri silloin onneksi oli Pariisissa. Tämä oli etevä tiedemies ja yksi Milanon kirkon ruhtinaita. Hän neuvoi isä Magitot'ta tyydyttämään himon, joka laatuaan oli viaton, mutta seurauksiltaan harmillinen, ja joka äärimmilleen yltyneenä uhkasi aikaansaada sielussa, jonka se oli ottanut valtoihinsa, mitä vakavimpia häiriöitä. Ylijohtajan neuvosta tai oikeammin käskystä isä Magitot palasi herra Chauvelin luo, joka kuten edelliselläkin kerralla otti hänet vastaan työhuoneessaan. Kun hän jälleen näki jäsennuken keikkuvan takan nyörissä, hän meni kiihkeästi sen luo ja pyysi isännältään lupaa saada jonkun kerran vetää langasta. Asianajaja salli sen kernaasti ja uskoi hänelle, että välistä hän itsekin tanssitti Scaramoucheaan (se oli jäsennuken nimi) valmistaessaan puolustuspuheitaan ja että juuri edellisenä päivänä hän oli Scaramouchen liikkeiden perusteella laatinut lausuntonsa erään naisen hyväksi, jota viattomasti oli syytetty miehensä myrkyttämisestä. Isä Magitot tarttui vavisten lankaan ja näki Scaramouchen kätensä voimasta huiskivan kuin mielipuolen, jota pahat henget riivaavat. Täten tyydytettyään oikkunsa hän pääsi vapaaksi kiusauksesta.
— Teidän kertomuksenne ei minua hämmästytä, arvoisa isä, sanoi Brotteaux. — Tämäntapaiset kiusaukset ovat tavallisia. Mutta niitä eivät aina aiheuta pahviukot.
Isä Longuemare, joka oli uskovainen, ei puhunut koskaan uskonnosta; Brotteaux puhui siitä yhtä mittaa. Ja kun hän tunsi myötätuntoa barnabiittia kohtaan, oli hänestä hauskaa saattaa hänet hämilleen ja häiritä hänen rauhaansa tekemällä huomautuksia erinäisiä kristillisiä uskonkappaleita vastaan.
Erään kerran, kun he yhdessä näpertelivät Zerlinejä ja Scaramoucheja,
Brotteaux sanoi:
— Kun minä oikein ajattelen niitä tapahtumia, jotka ovat vieneet meidät tähän, missä nyt olemme, ja kysyn itseltäni, mikä puolue tässä yleisessä mielettömyydessä on ollut mielettömin, niin olenpa melkein taipuvainen vastaamaan, että se on ollut hovipuolue.
— Hyvä herra, vastasi munkki, — kaikki ihmiset tulevat mielettömiksi niinkuin Nebukadnesar, kun Jumala hylkää heidät, mutta ei kukaan meidän päivinämme ole vajonnut niin syvälle tietämättömyyteen ja erhetykseen kuin herra apotti Fouchet, ei kenenkään vaikutus ole ollut kuningaskunnalle niin turmiollinen kuin hänen. Jumalan on täytynyt olla suuresti vihastunut Ranskalle lähettääkseen sille herra apotti Fouchet'n.
— Olemmepa mielestäni sentään nähneet muitakin pahantekijöitä kuin tuon Fouchet-paran.