— Minä puolestani, hyvä herra, sanoi Brotteaux, — en voi olla noin jalomielinen arvostelussani ja minä tunnustan suoraan, että en voi löytää atomiakaan tervettä järkeä kaikessa siinä, mitä teologit ovat kirjoittaneet.
Hän torjui kuitenkin sen syytöksen, että hän muka tahtoisi hyökätä uskonnon kimppuun, jota hän piti välttämättömänä kansoille: hän olisi vain toivonut, että sen johto olisi ollut filosofien eikä väittelijäin käsissä. Hänestä oli surullista, että jakobiinit tahtoivat asettaa sen sijaan nuoremman ja pahankurisemman uskonnon: vapauden, tasa-arvoisuuden, tasavallan, isänmaan uskonnon. Hän oli huomannut, että uskonnot yleensä nuoruuden voimassaan ovat hurjimmat ja julmimmat ja että ne tyyntyvät vanhemmiten. Siksipä hän toivoikin, että edelleen olisi pysytetty maassa katolisuus, joka voimansa päivinä oli niellyt paljon uhreja ja jolla nyt vuosien painon raskauttamana ei enää ollut sellaista ruokahalua, vaan tyytyi jo neljään, viiteen kerettiläispaistiin sadassa vuodessa.
— Sitä paitsi, hän lisäsi, — olen aina tullut hyvin toimeen teofagien ja ristinmiesten kanssa. Minulla oli oma omituinen pappini Ilettes'issä: joka sunnuntai luettiin sen kappelissa messu; kaikki vieraani olivat sitä kuuntelemassa. Filosofit olivat kaikista tarkkaavaisimmat ja oopperan tytöt kaikista hartaimmat. Silloin minä olin onnellinen ja minulla oli paljon ystäviä.
— Ystäviä! huudahti isä Longuemare, — ystäviä!… Oi, herra Brotteaux, luuletteko todellakin, että he olivat ystäviänne kaikki nuo filosofit ja kaikki nuo ilonaiset, jotka ovat alentaneet teidän sielunne siinä määrin, että itse Jumalan olisi vaikea tuntea sitä yhdeksi niistä temppeleistä, jotka hän on rakentanut kunniakseen?
Isä Longuemare asui vielä kahdeksan päivää publikaanin luona kaikessa rauhassa. Hän seurasi parhaansa mukaan veljeskuntansa sääntöjä nousten yölläkin olkivuoteeltaan ylös polvistuakseen kivipermannolle ja lukeakseen yörukouksensa. Vaikkakaan heillä kummallakaan ei ollut kuin kurjia murusia syötävänä, hän piti kiinni paastosta ja kieltäymyksestä. Säälinsekaisella hymyllä katseli filosofi näitä ankaria elämäntapoja, ja eräänä päivänä hän kysäisi:
— Uskotteko todellakin, että Jumala tuntee jonkinlaista iloa siitä, että hän näkee teidän noin kärsivän kylmää ja nälkää?
— Jumala itse, vastasi munkki,— on antanut meille esimerkin kärsimyksestä.
Yhdeksäntenä päivänä sen jälkeen, kun barnabiitti oli muuttanut filosofin ullakkokamariin, lähti tämä iltahämärässä kuljettamaan jäsennukkejaan leikkikalukauppias Jolylle Rue Neuvedes-Petits-Champs'ille. Kun hän sieltä palaili mielissään siitä, että oli saanut ne kaikki kaupaksi, niin juoksi häntä vastaan entisellä Karusellitorilla kärpännahalla reunustettuun, siniseen satiiniturkkiin pukeutunut, ontuva ilotyttö, joka heittäytyi hänen syliinsä ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, kuten apua etsivät naiset kaikkina maailman aikoina ovat tehneet.
Tyttö värisi; saattoi aivan kuulla hänen sydämensä lyönnit. Ihastellen sitä korkealentoisuutta, joka ilmeni tämän alhaisonlapsen käyttäytymisessä, Brotteaux, joka oli vanha teatterin ystävä, ajatteli, että neiti Raucourt'ille olisi ollut terveellistä nähdä hänet.
Tyttö puhui huohottavalla äänellä ja hiljaa, jotta ohikulkevat eivät kuulisi: