XV.
Täytyi tyhjentää vankiloita, jotka olivat täpösen täynnä; täytyi tuomita, tuomita lakkaamatta, levähtämättä. Istuen pitkin raippakimpuilla ja punaisilla myssyillä koristettuja seiniä aivan kuin heidän virkaveljensä liljankukkasilla tuomarit säilyttivät kuninkaallisten edeltäjäinsä vakavuuden ja hirvittävän tyyneyden. Yleinen syyttäjä ja hänen apulaisensa, jotka olivat väsymyksestä, valvonnasta ja konjakista puolikuolleita, jaksoivat ainoastaan ankaralla tahdonponnistuksella voittaa raukeutensa; ja heidän heikko terveytensä teki heidät traagillisiksi. Valamiehet, jotka sukuperältään ja luonteeltaan olivat niin erilaisia, toiset sivistyneitä, toiset alkeellisuuden tilassa, toiset halpamaisia, toiset jaloja, toiset lempeitä, toiset kiivaita, toiset tekopyhiä, toiset vilpittömiä, mutta jotka kaikki vaaran uhatessa isänmaata ja tasavaltaa tunsivat tai olivat tuntevinaan samaa levottomuutta, palavinaan samaa innostusta ja jotka kaikki olivat julmia hyveellisyydestä tai pelosta, muodostivat yhden ainoan olennon, yhden ainoan salakavalan, vihastuneen pään, yhden ainoan sielun, jonkinlaisen mystillisen eläimen, joka luonnollisella elintoiminnallaan loi ympärilleen ylenpalttisesti kuolemaa. Ollen hyväntahtoisia tai julmia riippuen hetken tunnelmasta he saattoivat kesken kaikkea äkkinäisen säälin tunteen vallassa, kyynelsilmin, vapauttaa jonkun syytetyn, jonka he hetkistä aikaisemmin olisivat ivanauruin tuominneet kuolemaan. Mitä enemmän he perehtyivät tehtäväänsä, sitä välittömämmin he seurasivat sydämensä ääntä.
He langettivat tuomionsa kuumeessa ja puolihorrosmaisessa tilassa, joka johtui liiallisen työn rasituksesta, ulkoapäin tulevan kiihotuksen, itsevaltiaan käskyjen, sanskulottien ja lehtereillä ja kuuntelija-aitauksissa tunkeilevain trikotöösien uhkausten painostuksen alaisina, raivoisten todistusten ja hurjien rankaisuvaatimusten jälkeen, myrkyttyneessä ilmassa, joka teki aivot raskaiksi ja silmät verestäviksi, sai korvat humisemaan ja ohimot tykyttämään. Yleisön kesken liikkui epämääräisiä huhuja, että jotkut valamiehistä olisivat antaneet lahjoa itsensä syytettyjen rahalla. Mutta näihin huhuihin vastasi koko jury yksimielisesti harmistuneilla vastalauseilla ja säälimättömillä kuolemantuomioilla. Lyhyesti sanoen, he olivat pelkkiä ihmisiä, eivät sen pahempia eivätkä parempia kuin muutkaan. Viattomuus on useimmiten onni eikä mikään hyve: olisipa heidän sijaansa tullut kuka tahansa, hän olisi toiminut samoin kuin hekin ja hoitanut puolikuntoisesti näitä kauhistuttavia tehtäviä.
Antoinette, tuo kauan odotettu Antoinette tuotiin myös vihdoin oikeuden eteen, ja hän istuutui mustiin pukeutuneena tuohon kohtalokkaaseen tuoliin sellaisen vihan melskeen ympäröimänä, että ainoastaan varmuus kuulustelun lopputuloksesta pelasti oikeudenkäytön muodollisuudet. Kohtalokkaisiin kysymyksiin syytetty vastasi milloin itsesäilytysvaistolla, milloin tavanmukaisella kopeudellaan ja kerran myös, kiitos olkoon erään syyttäjän halpamaisuuden, äitiyden majesteetilla. Todistajat saivat esittää pelkkiä solvauksia ja panetteluja; puolustus jäätyi kauhuun. Tribunaali, jonka oli oikeudenkäytössä pakko seurata lain muotoja, odotti vain, että kaikki olisi pian lopussa, saadakseen viskata Euroopalle itävallattaren pään.
* * * * *
Kolme päivää Marie-Antoinetten mestauksen jälkeen kutsuttiin Gamelin kansalainen Fortuné Trubert'in luo, joka teki kuolemaa kolmenkymmenen askelen päässä siitä sotilastoimikunnasta, jossa hän oli rääkännyt itsensä loppuun. Hän makasi telttasängyssä jonkun karkotetun barnabiitin kopissa. Hänen kelmeä päänsä oli painunut tyynyn sisään. Hän loi jo hämärtyvistä silmistään lasittuneen katseen Évaristeen päin; hänen kokoon kuivunut kätensä tarttui ystävän käteen ja puristi sitä odottamattoman voimakkaasti. Hänellä oli ollut kolme verensyöksyä kahdessa päivässä. Hän yritti puhua; hänen äänensä, joka ensin oli verhottu ja heikko niinkuin kuiskaus, paisui ja kasvoi vähitellen:
— Wattignies! Wattignies!… Jourdan on hyökännyt vihollisen leiriin… tullut Maubeugen avuksi… Me olemme valloittaneet takaisin Marchiennes'in. Ça ira… ça ira…
Ja hän hymyili.
Ne eivät olleet mitään sairaan houreita; ne olivat kirkkaita todellisuuden näkemyksiä, jotka silloin äkkiä loistivat näihin ikuiseen pimeyteen vaipuviin aivoihin. Vihollisen hyökkäys näyttikin pysähtyneen: hirmuvallan säikyttämät kenraalit huomasivat, ettei heillä ollut mitään muuta pelastusta kuin voitto. Ja mitä eivät vapaaehtoiset kutsunnat olleet saaneet aikaan, sen sai aikaan pakko-otto, nimittäin suuren ja kuriin tottuneen sotajoukon. Vielä yksi ponnistus, ja tasavalta olisi pelastettu.
Puoli tuntia kestäneen horroksen jälkeen tuli Fortuné Trubert'in kuoleman leimaamiin kasvoihin jälleen eloa, ja hänen kätensä kohosivat.