Painaessaan jäähyväissuudelman Fortuné Trubert'in otsalle Évariste itki. Hän itki itseään kadehtien sitä, joka päivätyönsä päätettyään oli päässyt rauhaan.
Kotiin tultuaan hän sai ilmoituksen siitä, että hänet oli nimitetty kommuunin yleisneuvoston jäseneksi. Oltuaan vaaliehdokkaana jo neljä kuukautta hänet oli nyt valittu ilman kilpailijaa usean äänestyksen jälkeen noin kolmellakymmenellä äänellä. Kukaan ei äänestänyt enää; piirikokouksissa ei käynyt ketään; rikkaat ja köyhät koettivat vetäytyä pois valtion toimista. Suurimmatkaan tapahtumat eivät herättäneet enää innostusta eivätkä uteliaisuutta; sanomalehtiä ei luettu enää, Évariste epäili, mahtoiko pääkaupungin seitsemästäsadasta tuhannesta asukkaasta edes kolme tai neljä tuhatta olla tasavaltalaisia.
Sinä päivänä tuotiin nuo kaksikymmentäyksi oikeuden eteen.
Ollen sitten syyllisiä tai syyttömiä tasavallan onnettomuuksiin ja rikoksiin, ja kylläkin turhamaisia, varomattomia, kunnianhimoisia ja kevytmielisiä, samalla kertaa maltillisia ja väkivaltaisia, heikkoja niin hirmuvaltaisuudessa kuin lempeydessä, nopeita julistamaan sotaa, hitaita sitä käymään, olivat nämä, itse antamansa esimerkin mukaan nyt tribunaalin eteen raahatut miehet joka tapauksessa vallankumouksen loistava nuoriso; ja he olivat kerran olleet sen hurmaus ja kunnia. Tuo tuomari, joka nyt on kuulusteleva heitä taitavan puolueellisesti, tuo kalpea syyttäjä, joka pienen pöytänsä ääressä valmistelee heidän kuolemaansa ja häpeäänsä, nuo valamiehet, jotka ovat valmiit heti vaientamaan heidän vastalauseensa, tuo parvekeyleisö, joka viskaa heidän silmilleen solvauksia ja häväistyksiä, tuomari, valamiehet, kansa, kaikki he ovat vielä äskettäin ihailleet heidän kaunopuheisuuttaan, ylistäneet heidän lahjojaan ja hyveitään. Mutta he eivät muista sitä enää.
Évariste oli aikaisemmin pitänyt Vergniaud'ta jumalanaan, Brissot'ta oraakkelinaan. Sitä hän ei enää muistanut, ja jos hänen muistissaan vielä oli joitakin jälkiä vanhasta ihailusta, niin se vain vahvisti häntä siinä vakaumuksessa, että nuo hirviöt olivat kietoneeet verkkoihinsa parhaat kansalaiset.
Istunnosta kotiin palatessaan Gamelin kuuli sydäntäsärkeviä huutoja. Pikku Joséphine sai selkäänsä äidiltään, sentähden että hän oli leikkinyt torilla katupoikien kanssa ja tahrinut kauniin, valkean hameensa, joka hänellä oli ollut päällään kansalainen Trubert'in hautajaisjuhlallisuuksissa.
XVI.
Annettuaan kolmen kuukauden ajan joka päivä isänmaalle sekä maineikkaita että tuntemattomia uhreja Évariste vihdoin sai käsiinsä sellaisen oikeusjutun, jota hän saattoi kutsua omakseen; syytettyjen joukosta hän valitsi itselleen oikein oman nimikon.
Koko ajan, minkä hän oli istunut tribunaalissa, hän oli silmiensä ohi lakkaamatta soluvain kanteenalaisten joukosta ahnaasti vainunnut Élodien viettelijää, josta hän työteliäässä mielikuvituksessaan jo oli muodostanut paikoitellen hyvinkin tarkkapiirteisen kuvan. Hän kuvitteli häntä nuoreksi, kauniiksi, ylimieliseksi, ja oli varma siitä, että hän oli muuttanut Englantiin. Gamelin luuli löytäneensä hänet eräässä nuoressa, Maubel-nimisessä emigrantissa, joka Ranskaan palattuaan oli vangittu isäntänsä ilmiantamana eräässä majatalossa Passyssa ja jonka asia tuhansien muiden mukana oli joutunut Fouquier-Tinvillen osaston käsiteltäväksi. Häneltä oli löydetty kirjeitä, joita kannekirjassa katsottiin todistuskappaleiksi Maubelin ja Pittin kätyrien välillä vallinneesta salaliitosta, mutta jotka itse asiassa olivat ainoastaan kirjeitä lontoolaisilta pankkiireilta, joille hän oli tallettanut rahaa. Maubel, joka oli nuori ja kaunis, näytti harrastavan etupäässä vain rakkausseikkailuja. Hänen taskupapereistaan löytyi merkkejä suhteista Espanjaankin päin, joka silloin oli sodassa Ranskan kanssa; nämä kirjeet olivat itse asiassa aivan yksityisluontoisia, ja että tuomioistuin ei heti vaatinut kanteen kumoamista, johtui varmaan siitä periaatteesta, että oikeuden ei koskaan tule liiaksi hätäillä vangittujen vapauttamisessa.
Gamelin sai olla mukana Maubelin-jutun ensimmäisessä kuulustelussa, ja hänen silmiinsä pisti jo silloin erityisesti tuon nuoren entisen ylimyksen luonne, joka oli aivan sellainen kuin miksi hän kuvitteli sitä miestä, joka oli väärinkäyttänyt Élodien luottamusta. Siitä asti hän istui tuntikausia protokollasihteerin huoneeseen hautautuneena innokkaasti tutkien syytetyn asiakirjoja. Hänen epäluulonsa saivat erityistä virikettä siitä, että hän eräästä emigrantille kuuluvasta vanhasta muistikirjasta löysi Maalaavan Amorin osoitteen, vaikkakin tosin samalla kohtaa oli Viheriäisen marakatin, entisen Perintöruhtinattaren muotokuvan ja monen muun piirros- ja taulukaupan osoitteita. Mutta kun Évariste sai tietää, että tästä samasta taskukirjasta oli löydetty muutamia punaisen neilikan terälehtiä, jotka olivat olleet huolellisesti silkkipaperiin kiedottuja, ja kun hän muisti, että punainen neilikka oli Élodien lempikukka, jota hän kasvatti akkunallaan, kantoi hiuksissaan ja jonka hän tarjosi (sen hän tiesi) rakkautensa merkiksi, niin ei hän enää yhtään epäillyt.