Kun hän siten oli saanut varmuuden, hän päätti vielä kysyä sitä Élodielta, kuitenkaan ilmaisematta niitä olosuhteita, joissa hän oli päässyt rikollisen perille.
Kun hän nousi kotiportaitaan ylös, hän tunsi jo alaeteisessä huumaavaa hedelmäntuoksua ja tapasi ateljeessaan Élodien, joka auttoi äiti Gamelinia kvittenien hilloamisessa. Sill'aikaa kun vanha emäntä sytytti tulta uuniin ja koetti päässään keksiä keinoja, miten säästää hiiliä ja sokerijauhoa huonontamatta hilloa, istui naiskansalainen Blaise olkituolilla, karkea keittiöesiliina edessään, helma täynnä kullankeltaisia hedelmiä, kuorien ja halkoen niitä ja heitellen niitä neljäsosalohkoina kuparikattilaan. Hänen pitsimyssynsä riippui niskassa, hänen musta tukkansa kierteli kiharoina kostealla otsalla; koko hänen olemuksensa uhosi kotoista viehätystä ja hiljaista onnen suloa, joka herätti helliä mielikuvia ja rauhallista mielihyvän tunnelmaa.
Paikaltaan liikahtamatta hän kohotti rakastajaansa kauniin katseensa, joka välkkyi kuin sula kulta, ja sanoi:
— Katsopas, Évariste, täällä me teemme työtä sinun vuoksesi. Koko talven saat syödä ihanaa kvittenihyytelöä, joka on hyvää vatsallesi ja tekee mielesi keveäksi.
Mutta Gamelin tuli hänen viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Jacques Maubel…
Samassa pisti suutari Combalot punaisen nenänsä esiin oven raosta. Hän toi parin kenkiä, joihin hän oli pannut korot, ja samalla laskun muutamista puolipohjauksista.
Käydäkseen kunnon kansalaisesta hän käytti uutta kalenteria. Muori Gamelin, joka tahtoi tarkastaa, olivatko laskut oikein, sekaantui hänen fructidoreissaan [Fructidor: hedelmäkuu. Elok. 18 p. — syysk. 16 p. Suomentaja] ja vendémiaireissään. Hän huokasi:
— Herranjesta, kaiken ne tahtovat muuttaa, päivät, kuukaudet, vuodenajat, auringon ja kuun! Herra Jumala, mikä tämä on, tämä kalossipari vendémiairen kahdeksantena, herra Combalot?
— Katsokaa almanakkaan, kansalainen, niin saatte kyllä selvän siitä.