Naiskansalainen Gamelin otti käteensä almanakan, silmäili sitä vähän, mutta laski sen sitten heti pois.
— Siinähän ei ole kristillistä ajanlaskuakaan, hän sanoi kauhistuneena.
— Ei olekaan, kansalainen, sanoi suutari, — eikä meillä myöskään ole enää kuin kolme pyhäpäivää neljän asemesta. Eikä siinä vielä kyllin: me saamme myös muuttaa laskutapamme. Ei mitään liardeja eikä denierejä enää, kaikki lasketaan tislatun veden mukaan.
Kun naiskansalainen Gamelin kuuli tämän, värähtivät hänen huulensa, hän nosti silmänsä kattoon ja huokasi:
— He menevät liian pitkälle!
Hänen näin valitellessaan, kuten pyhät naiset maalaiskirkkojen Golgata-tauluissa, oli kekäle huomaamatta päässyt putoamaan lattialle ja täytti ateljeen ilkeällä katkulla, joka yhdessä kvittenien pyörryttävän tuoksun kanssa teki ilman mahdottomaksi hengittää.
Élodie valitti, että hänen kurkkuaan karvasteli, ja pyysi saada avata ikkunan. Mutta heti kun suutarikansalainen oli sanonut hyvästit ja naiskansalainen Gamelin jälleen siirtynyt uuninsa ääreen, kuiskasi Évariste uudelleen tuon nimen naiskansalainen Blaisen korvaan:
— Jacques Maubel.
Élodie katsoi häneen vähän hämmästyneenä ja kysyi sitten hyvin tyynesti halkaisten samalla kädessään olevan kvittenin neljään osaan:
— No niin? Mitä Jacques Maubelista?…