He astelivat rivakasti kylmässä aamuilmassa neljän piirikrenatöörin seuraamina.
— Oletteko nähneet Kuninkaiden viimeistä tuomiota? kysyi Delourmel seurakumppaneiltaan. — Sitä näytelmää kannattaa katsoa. Tekijä esittää siinä kaikki Euroopan kuninkaat, jotka ovat paenneet erääseen autioon saareen, tulivuoren juurelle, joka nielee heidät. Se on isänmaallinen kappale.
Delourmel äkkäsi Rue de Harlayn kulmassa pienen työntövaunun, joka kiilsi kuin kirkon kappeli ja jota muuan vanha vahakangashattuun pynttäytynyt eukko lykkäsi edellään.
— Mitä tuo mummo myy? hän kysyi. Vanhus vastasi itse:
— Katsokaa, hyvät herrat, valitkaa mieleisenne! Täällä on rukousnauhoja ja ruususeppeleitä, ristejä, pyhän Antoniuksen kuvia, pyhitettyjä hikiliinoja, pyhän Veronikan liinoja, Ecce homo, Agnus Dei, pyhän Hubertuksen torvia ja sormuksia ja kaikkia hartausesineitä.
— Siinähän on koko fanatismin asevarasto! huudahti Delourmel.
Ja hän toimeenpani äkkipikaa pienen kuulustelun kaupustelijaeukon kanssa, joka kaikkiin kysymyksiin vastasi:
— Poikani, jo neljäkymmentä vuotta olen myynyt hartausesineitä.
Nähdessään erään ohikulkevan sinimekon antoi varmuus valiokunnan valtuusmies tälle määräyksen viedä tuon hämmästyneen mummon La Conciergerie'hin.
Kansalainen Beauvisage huomautti Delourmelille, että paremminkin olisi ollut valvontavaliokunnan asia vangita tämä kaupustelijatar ja viedä hänet piirihallitukseen ja että sitä paitsi oli vaikea tietää, miten oikein suhtautua entiseen uskontoon, hallituksen näkökannalta nimittäin, oliko se kokonaan sallittava vai kokonaan kiellettävä.