Naiskansalainen Gamelin piti paljon vanhasta Brotteaux'sta, tämä oli hänen mielestään rakastettavin ja arvokkain mies, minkä hän milloinkaan oli tuntenut. Hän ei ollut sanonut hyvästiä Brotteaux'lle, silloin kun tämä vangittiin, peläten vihoittavansa virkavaltaa ja katsoen alhaisessa asemassaan pelkuruutta miltei velvollisuudekseen. Mutta hän oli saanut ankaran iskun, jonka jälkeen hän ei enää tullut entiselleen.
Hän ei voinut syödä ja hän suri sitä, että hän nyt juuri oli kadottanut ruokahalunsa, kun hänellä vihdoinkin oli jotakin suuhun pantavaa. Hän ihaili vieläkin poikaansa; mutta hän ei uskaltanut enää ajatella niitä hirvittäviä tehtäviä, joita tämä hoiti, ja hän iloitsi siitä, että oli ainoastaan oppimaton vaimo, jonka ei tarvinnut arvostella hänen tekojaan.
Äiti-parka oli erään kirstun pohjalta löytänyt vanhan rukousnauhan; hän ei osannut oikealla tavalla käyttää sitä, mutta hän hypisteli sitä vapisevilla sormillaan. Elettyään vanhuutensa päiviin saakka ilman hartaudenharjoituksia hän nyt tuli hurskaaksi; hän rukoili Jumalaa koko päivän uunin nurkassa lapsensa ja tuon hyvän herra Brotteaux'n puolesta. Élodie kävi usein tervehtimässä häntä; he eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa, vaan puhelivat siinä vierekkäin aivan mielenkiinnottomista asioista, mistä milloinkin sattui.
Eräänä päivänä pluviôse-kunssa [Pluviôse: sadekuu, tammik. 20 p. — helmik. 18 p. Suomentaja], kun lumi putoili suurina hiutaleina pimittäen taivaan ja vaimentaen kaiken kaupungin melun, kuuli naiskansalainen Gamelin, joka oli yksin kotona, ovelle kolkutettavan. Hän säpsähti: jo useita kuukausia hän oli ollut niin vauhko, että pieninkin risahdus sai hänet värisemään. Hän avasi oven. Noin kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen astui sisään hattu päässä. Hänellä oli yllään lasinvihreä matkavaippa, jonka kolme kaulusta peittivät rinnan ja vartalon seudun. Jalassa hänellä oli englantilaiset kaulussaappaat. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa valuivat kutreina olkapäille. Hän asettui keskelle ateljeeta ikäänkuin päästäkseen osalliseksi kaikesta siitä valosta, minkä luminen ikkunaruutu suinkin saattoi päästää läpi, ja seisoi sitten muutaman hetken vaiti ja liikkumatonna.
Vihdoin, kun naiskansalainen Gamelin hämmästellen häntä katseli, hän sanoi:
— Etkö siis enää tunne tytärtäsi?… Vanha vaimo risti kätensä:
— Julie… Sinäkö se olet… Hyvä Jumala, onko se mahdollista!…
— Niin, minähän se olen. Syleile minua… äiti!
Kansalainen leski Gamelin sulki tyttärensä syliinsä pudottaen kyynelen matkavaipan kaulukselle. Sitten hän jatkoi levottomasti:
— Sinä olet Pariisissa!…