— Voi äiti, jospa edes olisin tullut yksin!… Minua ei kukaan voi tuntea näissä pukimissa.
Ja todellakin peitti kappa kokonaan hänen muotonsa, eikä hän ulkomuodoltaan muutenkaan mitenkään näyttänyt eroavan muista lukuisista nuorukaisista, jotka kuten hänkin pitivät pitkää, jakaukselle kammattua tukkaa. Hänen kasvonpiirteissään, jotka olivat hienot ja suloiset, mutta ahavoituneet, väsymyksen murtamat, huolien kovettamat, oli rohkea ja miehekäs ilme. Hän oli hento ja hänen jalkansa olivat pitkät ja suorat, hänen eleensä vaivattomat; hänen kirkas äänensä oli ainoa, mikä saattoi ilmiantaa hänet.
Hänen äitinsä kysyi häneltä, oliko hänellä nälkä. Tytär vastasi, että hän kernaasti söisi jotakin, ja kun hän oli saanut eteensä leipää, viiniä ja kinkkua, hän rupesi syömään, toisella kyynärpäällään pöytään nojaten, kauniina ja ahnaana kuin muinoin Ceres vanhan Baubon majassa.
Lasi vielä huulillaan hän kysyi:
— Äiti, tiedätkö sinä, milloin veljeni palaa? Minä olen tullut puhuakseni hänen kanssaan.
Tuo kelpo äiti katseli tytärtään hämillään eikä vastannut mitään.
— Minun täytyy tavata hänet. Mieheni on tänä aamuna vangittu ja viety Luxembourg'iin.
"Miehekseen" hän nimitti Fortuné de Chassagnea, entistä aatelismiestä ja Bouillén rykmentin upseeria. Tämä oli rakastanut häntä, kun hän vielä oli muotiompelijattarena Rue des Lombards'illa, ja vienyt hänet mukaansa Englantiin, jonne hän oli muuttanut elokuun 10:n päivän jälkeen. Fortuné de Chassagne oli hänen rakastajansa, mutta hänestä oli soveliaampaa äidin läsnäollessa nimittää häntä puolisokseen. Ja itsekseen hän sitä paitsi ajatteli, että kurjuus oli kylläkin väkevästi vihkinyt heidät toisiinsa ja että onnettomuuskin oli sakramentti.
Enemmän kuin kerran he olivat viettäneet yönsä molemmat jollakin penkillä Lontoon puistoissa ja kokoilleet leivänmurusia ravintolain pöytien alta Piccadillyssa.
Hänen äitinsä ei vastannut mitään, ainoastaan katseli häntä synkin silmäyksin.