— Etkö kuule minua, äiti? Aika rientää; minun täytyy tavata Évariste aivan heti: hän on ainoa, joka voi pelastaa Fortunén.
— Julie, vastasi äiti, — parempi on, että et puhu veljesi kanssa.
— Mitä? Mitä sinä sanot, äiti?
— Sanon vain, että on parempi, että et puhu veljellesi mitään herra de Chassagnesta.
— Mutta äiti, minun täytyy kumminkin tehdä se.
— Lapseni, Évariste ei voi antaa anteeksi herra de Chassagnelle sitä, että hän on ryöstänyt sinut omakseen. Sinähän tiedät, miten suuttunut hän oli puhuessaan hänestä, mitä nimityksiä hän hänelle antoi.
— Niin, hän nimitti häntä raiskaajaksi, sanoi Julie naurahtaen terävästi ja kohauttaen olkapäitään.
— Lapsi kulta, hän oli kuolettavasti loukkaantunut. Évariste on pannut päähänsä olla enää milloinkaan puhumatta herra de Chassagnesta. Ja kahteen vuoteen hän ei ole maininnut sanaakaan hänestä eikä sinusta. Mutta hänen tunteensa eivät ole muuttuneet; sinä tunnet hänet: hän ei anna teille anteeksi.
— Mutta äiti, Fortunéhän on nyt mennyt kanssani naimisiin…
Lontoossa…
— Ei tarvita muuta kuin että Fortuné on ylimys ja emigrantti, jotta
Évariste kohtelisi häntä vihollisenaan.