— Mutta sanohan toki, äiti, luuletko sinä, että jos minä pyydän häntä ryhtymään varmuusvaliokuntaan ja yleiseen syyttäjään nähden niihin toimenpiteisiin, jotka ovat välttämättömät Fortunén pelastamiseksi, luuletko sinä todellakin, että hän ei sitä tekisi?… Mutta äiti, hänhän olisi vallan hirviö, jos hän kieltäytyisi!
— Lapsi kulta, veljesi on rehellinen ihminen ja hyvä poika. Mutta älä pyydä häntä, voi, älä pyydä häntä tekemään mitään herra de Chassagnen puolesta… Kuuntele neuvoani, Julie. Hän ei usko minulle ajatuksiaan enkä minä niitä tietenkään voisi ymmärtääkään… mutta hän on tuomari: hänellä on määrätyt periaatteet; hän toimii omantuntonsa mukaan. Älä pyydä häneltä mitään, Julie.
— Näen, että sinä tunnet hänet nyt. Sinä tiedät, että hän on kylmä, tunteeton, että hän on paha ihminen, jolla ei ole muita vaikuttimia kuin kunnianhimo ja turhamaisuus. Ja sinä olet sentään aina pitänyt häntä minua parempana. Silloin kun me vielä asuimme yhdessä kaikki kolme, käskit minun pitää häntä esikuvanani. Hänen täsmällinen käytöksensä ja vakava puhetapansa herätti sinussa kunnioitusta: sinä luulit, että hänellä oli kaikki hyveet. Ja minua sinä et koskaan hyväksynyt, olit näkevinäsi minussa kaikki mahdolliset paheet, sentähden että olin suora ja avomielinen ja kiipeilin puissa. Sinä et koskaan ole voinut pitää minusta. Sinä rakastit ainoastaan häntä. Mutta minä, katsos, minä vihaan häntä, tuota sinun Évaristeasi! Hän on oikea teeskentelijä!
— Vaiti, vaiti, Julie! Minä olen ollut hyvä äiti niin sinulle kuin hänellekin. Olen antanut sinun käydä ammattioppia. Ei ollut minun syyni, ettet pysynyt kunniallisena tyttönä etkä mennyt säätysi mukaiseen avioliittoon. Minä olen rakastanut sinua hellästi ja rakastan vieläkin. Minä annan sinulle anteeksi ja rakastan sinua. Mutta älä sano mitään pahaa Évaristesta. Hän on hyvä poika. Hän on aina pitänyt huolta minusta. Kun sinä, lapseni, hylkäsit minut, kun jätit toimesi ja liikkeesi elääksesi yksissä herra de Chassagnen kanssa, niin mitä olisi minusta tullut ilman häntä? Minä olisin kuollut kurjuuteen ja nälkään.
— Älä puhu noin, äiti! Sinä tiedät kyllä, että me olisimme tehneet edestäsi parhaamme, Fortuné ja minä, ellet sinä itse, Évaristen yllyttämänä, olisi kääntänyt kasvojasi pois meistä. Ei, minä kyllä tiedän: hän on kykenemätön yhteenkään hyvään työhön. Ainoastaan tehdäkseen minut sinun silmissäsi inhottavaksi hän on ollut pitävinään huolta sinusta. Hänkö rakastaisi sinua!… Kykeneekö hän rakastamaan ketään? Hänellä ei ole sydäntä eikä henkevyyttä! Hänellä ei ole lahjoja, ei minkäänlaisia. Osatakseen maalata ihmisellä täytyy olla herkempi luonnonlaatu kuin hänellä.
Hän silmäili hiukan ateljeen tauluja, jotka olivat samalla asteella kuin hänen lähtiessäänkin.
— Tuollainen on hänen sielunsa! Kylmä ja synkkä, jollaisena hän on sen maalannut tauluihinsakin. Tuo hänen Oresteensa, jolla on noin typerä katse, ilkeät suunviivat ja joka törröttää siinä kuin seivästetty, se on juuri hän itse… Mutta, äiti, etkö sitten käsitä mitään? Minähän en voi jättää Fortunétä vankeuteen. Sinähän tunnet nuo jakobiinit, nuo isänmaanystävät, kaikki nuo Évaristen hengenheimolaiset! He surmauttavat hänet. Äiti, rakas äiti, rakas pikku äiti, minä en tahdo antaa heidän tappaa häntä minulta! Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä! Hän on ollut niin hyvä minulle, ja me olemme olleet yhdessä niin onnettomia. Katsos, tämä matkavaippa on hänen. Minulla ei ollut enää edes paitaa päälle. Muuan Fortunén ystävistä lainasi minulle jakkunsa, ja minä olin sokerileipurin apulaisena Doverissa ja hän työskenteli parturituvassa. Me tiesimme kyllä, että Ranskaan palaaminen oli samaa kuin panna henkensä alttiiksi, mutta meiltä kysyttiin, tahdoimmeko lähteä Pariisiin tärkeällä asialla… Me myönnyimme; me olisimme suostuneet lähtemään mille asialle tahansa. Meille maksettiin matka ja annettiin käteen eräälle pariisilaiselle pankkiirille osoitettu vekseli. Hänen konttorinsa olikin kiinni: pankkiiri on vankeudessa ja tulee teilattavaksi. Meillä ei ollut niin killinkiäkään. Kaikki ne henkilöt, joiden kanssa olimme jonkinlaisissa tuttavuussuhteissa ja joiden puoleen olisimme saattaneet kääntyä, olivat paenneet tai vangitut. Ei ainoatakaan ovea, jolle kolkuttaa. Me nukuimme eräässä tallissa Rue de la Femme-sans-têtellä. Eräs armelias kengänkiilloittaja, joka vietti yönsä oljilla samassa paikassa kuin mekin, lainasi ystävälleni yhden laatikoistaan, harjan ja melkein tyhjän rasvapurkin. Kaksi viikkoa ansaitsi Fortuné meidän elantomme kiilloittamalla jalkineita Place de Grèvellä, mutta viime maanantaina muuan kunnallisneuvoston jäsen asetti jalkansa laatikon syrjälle tahtoen saada kenkänsä kiilloitetuiksi. Hän oli eräs entinen teurastaja, jolle Fortuné kerran maailmassa oli antanut potkun takapuoleen siitä syystä, että hän oli myynyt lihaa väärillä punnuksilla. Kun Fortuné nosti päätään saadakseen nuo vaivaiset kaksi soutaan, niin roisto tunsi hänet, nimitti häntä ylimykseksi ja uhkasi vangituttaa hänet. Ympärille keräytyi paljon ihmisiä, joista osa oli kunnon väkeä, mutta joukossa myös konnia, jotka huusivat: "Kuolema emigrantille!" ja kutsuivat avukseen santarmeja. Juuri silloin tulin minä tuomaan vähän liemiruokaa Fortunélle. Näin, miten hänet vietiin piirihallitukseen ja suljettiin Pyhän Johanneksen kirkkoon… Koko yön istuin niinkuin koira ulkona kirkon portailla… Tänä aamuna he veivät hänet…
Julie ei voinut jatkaa; hänen äänensä sortui nyyhkytyksiin.
Hän heitti hattunsa lattialle ja lankesi polvilleen äitinsä jalkoihin.
— Tänä aamuna hänet vietiin Luxembourg'in vankilaan. Äiti, äiti, auta minua pelastamaan hänet, armahda tytärtäsi!