— Hän on hyvä. Hän tekee kyllä minun tähteni… sinun tähtesi, mitä minä pyydän häneltä.
Ja molemmat naiset vaikenivat jälleen, äärettömän uupuneina kumpikin. Julie nukahti, pää samassa helmassa, missä hän oli nukkunut lapsena. Mutta rukousnauha kädessään istui äiti siinä tuskaisin sydämin ja itki, itki niitä onnettomuuksia, jotka hän aavistuksessaan tunsi hiljalleen lähestyvän tämän äänettömän pyrypäivän hämärässä, jossa kaikki vaikeni, askelet, kärrynpyöräin kolina, taivas.
Äkkiä, levottomuuden teroittamalla kuulolla, hän erotti poikansa askelet alhaalla porraskäytävässä.
— Évariste…! hän sanoi. — Piiloudu!
Ja hän työnsi tyttärensä omaan huoneeseensa.
— Miten voitte tänään, äiti rakas?
Évariste ripusti hattunsa vaatenaulakkoon, vaihtoi sinisen takkinsa työnuttuun ja istuutui maalaustelineensä eteen. Jo muutamia päiviä hän oli tehnyt hiilipiirrosta voiton jumalattaresta, joka painaa seppeleen isänmaan puolesta kaatuneen sotilaan otsalle. Hän olisi intomielin antautunut tähän työhön, mutta tribunaali nieli kaikki hänen päivänsä, hänen sielunsa kaikki voimat, ja hänen piirustuksesta vieraantunut kätensä toimi raskaasti ja kankeasti.
Hän hyräili Ça ira-laulua.
— Sinä laulat, lapseni, sanoi naiskansalainen Gamelin; — sinä olet siis iloinen.
— Meidän onkin iloittava nyt, äiti rakas: kuuluu hyviä uutisia. Vendée on muserrettu, itävaltalaiset lyöty; Reinin armeija on murtanut vihollisen rintaman Lauternin ja Wissembourg'in luona. Se päivä lähestyy, jolloin voitollinen tasavalta on näyttävä lempeytensä. Mutta minkätähden pitää salaliittolaisten rohkeuden kasvaa samassa määrin kuin tasavallan voimakin kasvaa? Minkätähden yrittävät petturit pimeydessä salaa tuhota isänmaata, silloin kun se lyö kaikki viholliset, jotka avoimesti käyvät sen kimppuun?