Me katsoimme ympärillemme. Lännessä viinikukkulat ojentelivat taivaanrantaan saakka rauhallisia rinteitään. Eräältä vuorelta kohosi savu jonkin kellotapulin läheisyydestä. Toisella puolen keveiden utujen peittämä Saône vieritteli hitaasti umpeen äsken kulkeneen postihaahden vanaa. Poppelien varjot törmällä pitenivät. Jonkun linnun kimeä kirkuna kuului hiljaisen avaruuden halki.
— Missä me olemme? kysyi hra d'Anquetil.
— Ainakin pari peninkulmaa Tournus'sta, vastasi verta sylkien ojaan pudonnut postikuski, ja neljän peninkulman päässä Mâconista.
Ja hän lisäsi, osoittaen kattoa, jonka savutorvi pöllysi kukkulalla:
— Tuon kylän nimen täytyy olla Vallars. Se on mitätön paikka.
— Jumalan tuli ja leimaus teidät tappakoot! sanoi hra d'Anquetil.
Hevoset seisoivat ryhmässä ja purra hutaisivat aina toistensa kaulaa.
Me lähestyimme vaunuja, jotka kyhöttivät murheellisesti kyljellään.
Pieni postikuski, joka oli vedetty hevosten alta, sanoi:
— Mitä vieteriin tulee, se olisi korvattu vankalla puunpalasella, joka pistettäisiin kannattimen alle. Vaunut kävisivät tuosta vain hiukan kovemmiksi. Mutta pyörä on rikki! Ja mikä pahinta, minun hattuni on tuon kaiken alla.
— Hiisi vieköön sinun hattusi! sanoi hra d'Anquetil.